Olen se
maaliskuinen killikissa.
Olin
elänyt, jo liian monta elämää,
kun
sinuun törmäsin.
Sä olit
poika tuonenlautturin,
kuolema
korjasi sinut pois,
kun
juuri kohdattiin.
Me
toisemme sormuksilla rengastettiin,
hääpäivästä
uneksittiin.
Sitten
saapui pimeys yön,
sinä yönä
sammutti sen kirkkaan
tähtivyön.
Uusi yhteinen aamu ei
koskaan
enää meille noussutkaan.
Minä
maailmaan yksin jäin,
kannan
muistoja sinusta sisälläin.
@ tanninen satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti