Yön rinnoilla hengittävät varjot.
Pimeys vaipallaan käy ylle maan.
On vaienneet äänet satakielien,
poissa ääni kaunis maallinen.
Jo varjoon viileään,
joutaisin lepäämään.
Äitimaa jo kutsuhuudon
ilmoille heittää.
On aika rakkauden,
ja aika varjojen.
Nyt kyynelillä voin maljani
hetkiseksi täyttää.
Jostakin on saatava
voimat kadonneet,
nöyrryn ajanruhjovan
nyt rattaisiin.
Mä putosin, no niin.
Ei mua kukaan enää
ylös nostaa halua.
Olen kuin päivä eilinen
mennyttä kalua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti