Nukun unta levotonta,
kunnes uusi aamu sarastaa,
ja kastehelmin itkee aamunmaa.
Usva hiipii ylle viljapeltojen,
on yksinäinen alla peittojen.
Aamunpunaväri taivaan maalaa taas.
Yö hallakukkasin pois alta kiiruhtaa.
Yön menninkäinen poissa täältä on,
kun herää päivänsäde tytärauringon.
Olen käsien kosketusta vailla,
orpona yksin vierailla mailla.
Ihmislapsi immen lailla,
ilman rinnalla kulkijaa ;
ilman saman portin aukaisijaa.
Lukossa sieluni kannel,
äänet tukahdetut odottavat
ulos soittajaa.
Tarttuisitko käteeni,
kanssani tämä päivä jaa.
Niin miljoonin tavoin,
maailmasta kirjoitan.
Niin miljoonin riimein,
suomenkieltä rakastan.
Ja päivä hiipii alta pimeydenkattojen,
olen nainen tuhansien riimisanojen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti