Luulin joskus löytäneeni
onnen satumaan.
Sitä harhaluuloa, olen
monesti sen jälkeen
joutunut katumaan.
Emme ymmärtää voi
ennen kuin onni
meidän ohitsemme
virhesoinnun moukaroi.
Uusi yö taas
harteilleni laskeutuu,
ja yön tähdet otsaani suutelee.
Yön äänet hiljaisuutta kuuntelee,
pitäisi jo käydä nukkumaan;
nukahtaa.
Sille asialle nyt en
tarpeeksi mitään teen.
Pari riimiä nyt kirjoitan,
ne horisonttiin lähetän,
ne siellä lukee hän,
joka elämästä
ymmärtää minua enemmän.
En itsesääliin aio vaipua
kai koskaan,
onnellinen en ole joskaan,
hukutan elämäni
kirjoittamiseen, roskaan.
Yölennon sudenkorennon,
sen kauniin, ja hennon.
Sen unessani ehkä nähdä mä
saan. Vain silloin kun,
olen ajatuksillani luona
sun, minä ihmisenä toteudun
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti