Kalevalan kansanmailla,
jalanjäljillä autuailla,
runonlaulajien juurilla.
Pohjois-Karjalassa herään,
unenrippeet pois kerään.
Kehittelen uuden runon,
riimit siihen,
litän; punon.
Virittelen viileät sanat,
Sammonkansan jälkeläisen,
itäisen maanosan murrekielen.
Turhat itkut, naurut nielen,
murheet viskaan viereen ovenpielen ,
pihalle tuuletan
joutavan narinan.
Kirjoittelen tarinaa,
tätä arjen narinaa.
Aittapolut kiinni kasvaneet jo on
Ainon, Väinön kansanajan,
EU-korvamerkit nyt
Suomeen ovat syntynyt.
Runotyttö
Tuli runotyttö talohon,
joutenpuhuja tupahan.
Otti kätehensä kantelon,
viritti vipusen villipojalle.
Soitti sormin sorjin sävelen,
lauloi sanat soreat sovitellen.
Pisti pelihin kaikkensa,
lumosi äänellään äijätkin.
Lauloi aikojen alusta,
tarun meren kansasta.
Viritti verkot vetehen,
vienolla lumoäänellään.
Kannel soi ja valitti,
synnystä Suomen kansan.
Väinämöisen tarinan lauloi.
Kertoi Ainosta ja muista
urhoista partasuista.
Tyttö oli pohjolan noita,
kanteleen äänen voit kuulla vielläkin,
kun kuljet josku pitkin soita.
Tuuli sen korviisi tuo,
kun kutsuu seita sieluja tuonelan luo.
Tuli runotyttö talohon,
joutenpuhuja tupahan.
Otti kätehensä kantelon,
viritti vipusen villipojalle.
Soitti sormin sorjin sävelen,
lauloi sanat soreat sovitellen.
Pisti pelihin kaikkensa,
lumosi äänellään äijätkin.
Lauloi aikojen alusta,
tarun meren kansasta.
Viritti verkot vetehen,
vienolla lumoäänellään.
Kannel soi ja valitti,
synnystä Suomen kansan.
Väinämöisen tarinan lauloi.
Kertoi Ainosta ja muista
urhoista partasuista.
Tyttö oli pohjolan noita,
kanteleen äänen voit kuulla vielläkin,
kun kuljet josku pitkin soita.
Tuuli sen korviisi tuo,
kun kutsuu seita sieluja tuonelan luo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti