Kaksi ikuista lasta

Kaksi ikuista lasta,

ei väsy elämässä leikkimästä.

Aikuisuus, se ei ole vakavuus.

Vallattomuus, se vallan jaksaa,

kirjoittaa vaikka siansaksaa.

Juicen juuret niitä seuraan,

ilme ei ole koskaan niin kuin teuraan.

Riimittelen riitasoinnut,

se on sitä mitä ennen en voinut.

Kuvittelen ,kujeilen, teen joskus

suuren sävelen.

Viihdyn hyvin sanojen viidakoissa,

niissä upottavissa soissa,

niittyvillan karkeloissa.

Ihmiskieli

Ihmiskieli, ihmismieli,

kaiken kieli.

levitteli leveät jutut.

Niille nauroi

ystävät , sekä tutut.

Moni nurin käänsi nutut,

nauroi haljetakseen,

sanoi nyt suutut.

Perin mustaksi muutut,

kuivaa naurun kastelemat

lattiat,

heitä pois märät luutut.

Rekkamies, se vihainen,

oli mielin kielin,

kullaksensa mua kutsui.

Sitten jostain suuttui,

puhumatta vuoden verran,

sitten jälleen mulle soitti,

rauhanpäivä viimein koitti.

HYVÄÄ KALEVALANPÄIVÄÄ

Kalevalan kansanmailla,

jalanjäljillä autuailla,

runonlaulajien juurilla.

Pohjois-Karjalassa herään,

unenrippeet pois kerään.

Kehittelen uuden runon,

riimit siihen,

litän; punon.

Virittelen viileät sanat,

Sammonkansan jälkeläisen,

itäisen maanosan murrekielen.

Turhat itkut, naurut nielen,

murheet viskaan viereen ovenpielen ,

pihalle tuuletan

joutavan narinan.

Kirjoittelen tarinaa,

tätä arjen narinaa.

Aittapolut kiinni kasvaneet jo on

Ainon, Väinön kansanajan,

EU-korvamerkit nyt

Suomeen ovat syntynyt.

Runotyttö

Tuli runotyttö talohon,
joutenpuhuja tupahan.
Otti kätehensä kantelon,
viritti vipusen villipojalle.

Soitti sormin sorjin sävelen,
lauloi sanat soreat sovitellen.
Pisti pelihin kaikkensa,
lumosi äänellään äijätkin.

Lauloi aikojen alusta,
tarun meren kansasta.
Viritti verkot vetehen,
vienolla lumoäänellään.

Kannel soi ja valitti,
synnystä Suomen kansan.
Väinämöisen tarinan lauloi.
Kertoi Ainosta ja muista
urhoista partasuista.

Tyttö oli pohjolan noita,
kanteleen äänen voit kuulla vielläkin,
kun kuljet josku pitkin soita.
Tuuli sen korviisi tuo,
kun kutsuu seita sieluja tuonelan luo.

Ikävä

Ikävä laskee harteilleni suruhunnun.

Kevät kaihomiehen sisälleni kasvattaa,

utuharson alla nukkuu unelmien maa.

Haaveet harsoiset,

ne silmilleni luo unelmien maan.

Tuhat runoa voin ikävästäni

kirjoittaa.

Hetken vaan onnen pitää saa,

sitten kaiken kauniin unohtaa.

Sateiset aamut, luo tihkuvan turhuuden,

sadepisara tippuessaan ikkunalautaan

luo uuden sävelen.

Voi yksi päivä olla kuin koko elämä,

ja elämä voi olla yksi päivä vaan.

Siltaa näkyvän, ja näkymättömän

maailman välillä kasvattaa saan.

Taistelu tuulimyllyjä vastaan,

ratsastan merenaallonharjalla

myrskyssä ainoastaan.

Nainen kuin maa

Nainen kuin maa,

mieskuin meri.

Aallot vyöryivät ylitseni,

veivät kaiken irtoavan.

Ohimennen kuiskasi hän

sua rakastan.

Aika on kylvää.

kasvaa maan,

satoa rakkauden arvokkaan.

Aika on nauttia sadosta sen,

aika on onnen, sekä rakkauden.

Aika ylitseni kulkee vaan,

vuodet seuraavat kulkuaan.

Kypsyn, viimeistä satoa

varten, aika on käsissä onnetarten.

Yksinäisyys

Kellastuneita valokuva-albumeita yksinäiset rakastaa.

Yksinäisyys sankariroolit romukoppaan viskaa.

Sydän kirjailijan, on tuhansien rakkauslaulujen

kotimaa.

Yksinäisyys veistä rinnassa tuskallisesti

kiertää, varpaani rakkoja täynnä levottomasta

kävelystä, jalkojani kengät hiertää.

On taskussani laulunsanat,

jotka joskus ehkä sävellän.

Odotan kevättä liikaa,

ulos sielustani kurkotan,

Olen nähnyt elämässä paljon,

katsonut sieluun paholaisen,

nähnyt myös sisimmän enkelin.

Aina läsnä, aina saavuttamaton,

ystävän saaminen rinnallani kulkemaan on.

En sitä kiinni saa,

pakenee rakkaus kauas pois katoaa.

Rakkautta vain

Jos olisin sun,

uskoisin täysikuuhun,

uskoisin rakkausrunoihini,

joita sinusta teen.

Niin monin kasvoin

maailmassa vuosisatojen

aikana vierelläsi maannut olen.

Sinun sielusi on puolet omastani.

Unessani vierelläni nukut,

jokainen yö,

sydämeni villinä lyö.

Jokainen yö,

jokainen päivä,

ne muistonsa vuosisatoihin lyö.

Otavan tähtivyö,

se ikuisuudessa merkkinä

on maailmankaikkeuden

auringon.

Huudan yksin,

kaiku vastaa päivään nousevaan.

Amor armoton,

ampuu lisää, taas osuman

nuolen uuden jousen saan.

Joensuun aamu

Syttyy jo valot Joensuun

aamuun nousevaan.

Varjot yön aamun katoaa,

rakkaus olet aina rinnassani.

Sen rakkauden, runoihini,

lauluihini kirjoitan.

Rakkaus elämän,

mä yön nukkuvia varjojakin

tahdon rakastaa.

Joensuu, niin paljon merkitset,

synnyinkaupunkini,

kaunis, iloinen.

Kun kohtaa kauneuden,

kun uusi aamu koittaa,

puut jäisetkin,

ne rakkautta osaa aina soittaa.

Kohtaa yksi näistä,

ystävistä heikkopäistä.

Hullutellaan pitkin päivää,

naurussa, iloissa ei

huolen häivää.

Joensuu on nyt ja tässä

maaliskuuta etsimässä.

Karjalainen hullu kansa,

pistämme nyt parastamme.

Ryhti ylväin,

ryhti parhaan,

herään tänään

ani varhain.

Kotikaupungilleni runon

kirjoitan.

Rakastan valkeaa hankea,

kesäöitä, Ilosaarta vuodenajan kiertoja.

Rakastan yksinäistä ystävää,

joka toria jossain ylittää.

Rakastan raastavaa tuskaa,

rakastan sitä kesäyönusvaa.

Rokkikansaa joka

hetken kesällä täällä

vaeltaa.

Rakastan niin kauan,

kuin aikani maailmasta

pois koittaa.

Hämärä

Hämärä hiipii,

ilta niskaani hengittää.

Minä usvaksi muutun,

sinun kietoudun,

unenmaailmaan uppoudun.

Ilta rakentaa hämärän maan,

valot sillankaarien,

syttyy hiljaa vaieten.

Ilta helmikuinen ,

rakentaa hämärää nukuttavaa,

vielä ei mennä nukkumaan.

Istutaan hiljaa, laulusta

rakennan sillan pimeyteen.

Se hyvin jaksaa yöhön

kannattaa, yksinäistä kulkijaa.

Yö levoton niin sieluuni

hetkeksi ankkuroitiin.

Valkyyriat, vampit niin

sekoittuivat uniin levottomiin.

Onnellisten saarella unissani

sekoilin, luulin löytäneeni

paratiisin atollin.

Uusi aamu jälleen sarastaa,

valo varjot vaihtaa,

aamunkajo aukeaa.

Sunnuntaihin sävellän

uuden sävelen.

Hellyys peittonain,

hetken vielä aamusta

nauttia mä saan.

Hetken vielä,

nukkuu osa maailmaa.

Aamulla

Käyn taas ylös vuoteeltani,

sängyn laitan hetken nojaillen.

Aamutähti otsalla

astella saan aamuun nousevaan.

Se sisälläni lämmön tunteen kasvattaa.

Tuoksussa jo kevään aistia mä saan.

Niin aamu astuu ikkunasta huoneeseen,

sille tilaa vierelleni teen.

Se mies kiinnostaa, häntä ajattelen

aina ,jopa öisin.

Nyt jos vaikka aamupalaa söisin.

On kuviasi painettu jopa mainoksiin,

ei kannata sortua,

ja mennä ajatuksistani tainnoksiin.

Jäi maailma paikoilleen,

ja aamu tatuoi enkelin siivet

harteilleni.

Muistan sua,

en lepopaikkaa saa,

rakkaus mun sielussani ahdistaa.

Aamuruskoa väistyvää

Aamuruskoa väistyvää,

päivä työntää luotaan jo pois.

Onnellinen, jos saapuisi päivä tänään.

Monet itkut jo taakse jäädä saa,

mua kevät saapuva saa lohduttaa.

Nyt on keväinen leuto talvisää.

Päivä uusi tulla jo saa,

sydämeni kevättä rakastaa.

Talon lähiön ikkunasta nään,

läpi talvisen lumen, ja jään.

Valot sammuvat, kun aamu valkeaa,

luminen kaunis on tänään maa.

Maaliskuu kohta jo on,

koittaa aika oinaiden

kevääseen polkea tiekohtalon.

Tuskaton yö

Luulin joskus löytäneeni

onnen satumaan.

Sitä harhaluuloa, olen

monesti sen jälkeen

joutunut katumaan.

Emme ymmärtää voi

ennen kuin onni

meidän ohitsemme

virhesoinnun moukaroi.

Uusi yö taas

harteilleni laskeutuu,

ja yön tähdet otsaani suutelee.

Yön äänet hiljaisuutta kuuntelee,

pitäisi jo käydä nukkumaan;

nukahtaa.

Sille asialle nyt en

tarpeeksi mitään teen.

Pari riimiä nyt kirjoitan,

ne horisonttiin lähetän,

ne siellä lukee hän,

joka elämästä

ymmärtää minua enemmän.

En itsesääliin aio vaipua

kai koskaan,

onnellinen en ole joskaan,

hukutan elämäni

kirjoittamiseen, roskaan.

Yölennon sudenkorennon,

sen kauniin, ja hennon.

Sen unessani ehkä nähdä mä

saan. Vain silloin kun,

olen ajatuksillani luona

sun, minä ihmisenä toteudun

Nainen

Nainen ei koskaan

ollut mihinkään täysin tyytyväinen.

On naisen tahto usein

täysin hyytyväinen.

Pieni ihminen,

vaatimaton yksinäinen.

Ei tiedä tiensä valinneet,

mitä huominen tuoda voi.

Yksi elämänsä pois joi,

toinen elämänsä musisoi,

soi nuotit murtuneet.

Särkyneet maailman

mullistusten jalkoihin

upotan.

Ei nouse enää juhlaliput

heidän lipputankoihin.

Ja ääni yön soi,

kuin helmikuun hanki jäinen.

On nainen usein liian itsepäinen,

hänet murtaa voi

ainoastaan omat kyyneleet.

Selkärangattomat maailman

valtaavat, kujat lumen täyttämät.

Lumeen hukkuu Helsinki,

minun mielialani,

on kuin täysi piironki.

Joensuu on jossain siellä,

missä rasismi on tiellä.

Kahden viikon päästä,

herään kevääseen,

ei mua enää piestä.

Katson vierelläni

outoa miestä.

Elämä sitä se on,

seikkailu loppumaton.

Sinun unelmiini kiinnitän,

siksi elää saan,

kirjoitan, ja kirjoitan

öisin uutta tarinaa.

Yölamppu palaa,

vilkaisen sitä salaa.

Viikko viikon jälkeen,

näitä runoja vain lisää lykkää.

Näenkö unta,

vai totta onko tämä

luminen valtakunta.

Kirjailija on outo,

toista maata,

sitä moni ei ymmärtää saata.

Mieltä vaivaa onko hän yksin,

ikävästä taas yskin,

vaikka tahtoisin olla kanssasi

sylityksin.

Illan varjoon viileään

Illan varjoon viileään,

katulampun alle jään.

Kaikuu ääni askelten,

ohi kulkee ihminen.

Sataa lunta valkeaa,

pian pehmoinen on maa.

Unta kohta uneksin,

pumpulisin aatoksin.

Saapuu ilta helmikuun,

tahdon suureen seikkailuun.

Runon maailmaan sukellan,

alle haaveiden, sekä utopian.

Kirjoittelen tarinaa,

joskus arjen

sillä pois katoamaan saa.

Yhä sataa kaatamalla lunta,

nukkuu koko luomakunta.

Yön unet on seikkailuja

varten, niissä maailma ei ole vain

kaunotarten

Hyvää yötä,

runon myötä,

yölläkin teen luomistyötä.

Nukkuessa kirjoitan,

muokkaan lauseita,

sekä riimejä.

Aina uudestaan, ja uudestaan,

kunnes aamunkoiton kiinni saan.

Rakkausruno

Jäin kiinni sun ansaasi,

sieltä ylös pääse en.

Niin pilvet taivaan peittää,

ja itkee avaruus.

Mistä avun löydän,

mistä juhlapöydän.

Hellin sä oot,

mitä toivosin,kun

kulkisit rinnallani mun.

Syliini sinut sulkisin,

yövarjoihin nyt yksin tukehdun.

Kalleinta mitä maa

päällänsä kantaa,

kauneimpia hiuksia

tuuli vain saa silittää.

Hetken sen, mi elää pieni

ihminen. Etsien käy,

ei huomista näy,

takaa myrskypilvien.

Kalleinta oot,

yön mustat varjot tieltäsi poistukoot

Rakkauden aallot sydämemme loi,

lopputtomat liikkeet. sielut

yhteen ankkuroi.

Rakastan sua paljon,

ei ymmärtää voi maa,

kuinka toista ihmistä voi toinen rakastaa.

Huomenna rakastan sua yhä

enemmän, olet tähti

runokirjojen, niissä elää hän.

Maailman toisella laidalla

Maailman toisella laidalla,

istun kaakaota paidalla.

Ikävä on täällä maailman toisella puolen,

sisko älä pelkää kyllä pidän

lapsistani huolen.

Mä olen varjoissa kulkenut,

tanssinut tangoa kanssa pimeyden.

Suudellut unessa jalkoja Jeesuksen.

Kadulla on kylmä,

lämpimät rappukäytävät

luokseen kutsuvat.

Mun sydän sanoo,

tänään täytyy kirjoittaa,

tai laulu säveltää.

Tää elämä kovin järistää.

Soitat puhelun mulle,

mutta livenä pelkäät nähdä.

Rakkaudenvankina elinkautiseen tuomittu,

tämä tunne navan alle lyö, värisyttää.

Rakkaudenmiekka

Rakkaudenmiekka se satuttaa,

raastaa viiltää haavoittaa.

Terään joutuvat enkelitkin,

sitä yöllä yksin itkin.

Näin yöllä alttarilla enkeliä seitsemän,

ne ehtoollista nauttivat viimeisen elämän.

Yksi niistä oli suojelusenkelini mun,

sanoi siinä alttarilla,

vuoksesi huolestun.

On aika kylvää niittää pois,

on aika syntyä, ja luovuttaa

on aika rakkauden, sekä pienen

yksinäisen sydämen.

Sinä

Sä olet minulle kauneinta,

päässäni asustaa kymmenen

palkka-armeijaa.

Ne eivät minua saa

sinua koskaan unohtamaan.

Mä tahdon,

tahdon enemmän kuin ketään

koskaan ennemmin olen tahtonut.

Tunnen naisen rakastuneen,

katkeraa matkaani huomiseen teen.

Se ei ole raha, vaan rakkaus,

jonka ympärillä tämä maailma pyöriä saa.

Elämä on lyhyt, silmissäni on jano yltynyt.

Puhallan viimeiseen hehkuvaan hiilen,

sen jälkeen ikilepoon maailmasta menen.

Päivä laskee pian viimeinen,

nukun pois helmassa rakkauden.

Onko vielä koskaan kukaan löytänyt

kauneinta tähteä joka silmiisi on syttynyt.

Sinä

Olen tässä sinä jossakin

kaukana elämässä.

Silloin, kun rakkaus minut sisältäni syö,

sykkii lämmin veri,

on levottomuuden suurityö.

Maailmanlopussa, seisoo tyhjyys elämässä.

Kaikki häipyy,

on vain nyt.

Eilinen on usvaan kadonnut,

tulevaisuus onnen pois padonnut.

Kaiken minkä muistan,

aika tuhoaa,

ikuisuuteen tahdon jo päivän siirtyvän.

Kuvasi vain sieluuni tatuoituna piirtyvän.

Oli mielessäni elämäni,

ei huomista,

en tahdo enää tuskan esiin tuomista.

Tiedän, että pienin maailmassa oon,

piiloudun, aamu sarastaa

kaiken varastaa.

Nimesi  Hannu kirjoitan rantakallioon.

Ikääntynyt nainen

Ikääntynyt nainen täynnä lämpöä,

naurua heijastuvaa.

Kädet hellät,jotka lasta

lämmöllä silittää.

Naurua, iloa onnea päällä maan,

lasten lapsia käsilläni helliä saan.

Aika on mennyt, ohitseni kulki äitimaa.

Afroriite lämmön silmiini heijastumaan saa.

Nauran tai itken,

murheita pois kitken.

Lohdun ,lohdun,

löysin maailman kohdun,

jossa lapset saa hellästi

kasvattaa unelmaa.

Aika

Aika täällä maailmassa ylitsemme ajaa.

Tähtitaivas ei katoa silti koskaan,

sielumme liitetään kuoltuamme tuikkiviin

taivaan tähtiin.

Näin yöllä kaunista unta ,

niin kuin melkein koko ihmiskunta.

Helmikuu heläyttää pakkauruistaan

kauneimman oktaavin päälle maan.

Ikuisesti vaeltaa sieluni päällä maailman,

se on osa kaksoissielustani.

Mä elämääni yöllä kelasin,

menneisyys on suljettu,

huominen on kohta läpi kuljettu.

Tiedän, että kaikki edessäni on vain unelmaa,

sitä tuuli sylissänsä kuljettaa.

On sydämeni särjetty,

siitä palapeliä tänään teen.

Tuuli palat varastaa, levittää

maailmaan tuuliseen.

Kaikki pois häipyy,

on osa eilistä hävinnyt,

kaiken minkä muistan

aika kultaa kirkkain kehyksin.

Pois häipyy nuoruus,

alkoi täydellinen kato,

asioiden täysi suoruus.

RAKASTAN sua nyt,

vaikka nyrkkisi on silmäkulmaani

mustelmankuvan piirtänyt.

Anteeksi antoa, ruusujen kantoa.

Unelmille ihmisten hiljaa ilkkuen,

niin kuin kuuluu asiaan niin myös

aikanaan minä lähden.

Aamu sarastaa pois peittää

yönrakkauden maan, päivä

jälleen koittaa, helmikuisen hetken

jäiset urut saa soittaa.

Taivaisiin

Taivaisiin taakse linnunratojen,

lentää kaipaus pienen ihmisen.

Joku lahjoo poliitikot,

maallisella rahalla.

Toinen kiristää, pakottaa

toista sanalla pahalla.

Lennän soinnuilla, riimeillä runojen,

sidon, punon sanoista,

suuren sointuvan seppeleen .

Talvi on ,ja kylmä niin,

hanget täynnä enkeleitä

langenneita.

Korkosaappaat jalkaani taas kiinni kasvaa,

kannuksissa jäistä rasvaa.

Jääkruunu kruunaa talvenillan ,

valo kantaa yli Marjalan kaarisillan.

Vielä on hetki aikaa,

jotain saavuttaa.

Sano vielä, ettei elämä ole sammunut.

Lyhdyt talven lepattavat valomeret

niitä kohta menet,

palelet.

Tartu kiinni lapaseeni, siirry rinnalleni kulkemaan,

kevättä kohti, läpi jäisen valkoisen

talven maan.

Kiitos HERNEELLE

Kiitos Herneelle kaikista kommenteista, luen ne aina kaikki, mutta edelleenkään blogissani ei toimi oma vastausosio suoraan viesteihin. Tulee aina, ettei minlla ole oikeutta vastata niihin :(

Ystävälle

Sä olet eilen tänään nyt,

tähti taivaalleni syttynyt,

sä olet keidas erämaassa rakkauden.

Sä olet tähti Otavassa,

riipun kiinni sun sakarassa,

valostasi voimaa saan.

Luotan ystävyyteesi kantavaan.

Mä olen pieni maan matonen,

ystäviä paljon tarvitsen,

ne minulle voimaa antaa,

valoansa poluilleni tuo.

Ystävät on joukko rakkautta,

suvaitsevuutta,

joka johtaa suuren rauhantunteen luo.

Ole siinä minä tässä,

itseäni etsimässä,

ole turvallinen olkapää,

tai lohduttava sana , joka ymmärtää.

Sydämenisoittorasia

Ne kaikki tuhlatut hetket,

jodun joskus maksamaan.

Kosketi käsilläsi minua niin,

että huomasin sen olevan sääliä.

Niin paljon voimaa on pahalla,

niin monet miehet

osaavat ostaa rakkautta vain rahalla.

Neljä miestä bemarilla ratsastaa

kohti työpaikkaansa,

ankeana maanantaiaamuna.

Olen nähnyt jo kaiken,

kuolevaiset katselkaa,

heidän kiiltäviä salkkujaan.

Suljen sen sydämeni soittorasian epävireisen.

Sitä ei maailman mahtimiesten rahat

soimaan saa. Se vapautta, ja aitoa rakkautta

vain rakastaa. Olen kadottanut avaimen,

sydämeni soittorasiaan, auki sitä saa nyt en.

Biologiaa

Kaulallani kiikarit roikkumassa,
jalassani kumisaappaat.
Linnut lentämässä tähkäpäiden yllä,
tai öinen suonusva
piirittävät aistejani lohduttavalla
syleilyllä.
Biologiaa, sitä mies,
ja nainen rakastaa.

Levottomuus;luonnon kierokulku
halki vuosisatojen.
Niin kuin muuttolinnut palaavat,
niin palaan minäkin,
herään uuden kevään myötä.
Tekemään syvemmin , sielukkaammin
runoilijan luovaa työtä.

Olen valmis

Olen valmis jo luovuttamaan,

lentämään varjosta valoihin

liekkeihin lepattamaan.

Jos elämä ei suostu anteeksi antamaan,

on turha enää uponnutta laivaa

uudestaan myrskyssä upottamaan.

Jokainen varjo rakkauden maassa,

se onnea kohti kurkottaa.

Unessani joku kuiskasi miksi sieluni,

on ikuinen rakkauden vanki,

helmikuu sokaisee ;sen loistava hanki.

Kääntelen vanhoja valokuvia,

silloin kuin huvittaa,

ne elämän kertaa, ja eilisen hetkeksi

eläväksi kuvittaa.

Aamuun uuteen

Aamuun uuteen siivet minut

unenaalloilta kantaa.

Unenaalloilta herään uuteen viikkoon.

Vanha nainen kevääseen luo katseen kaipaavan.

Elämä ehkä sinua rakastan.

Päivät vierii,mä putosin sun ansaasi.

Olen ystävä pettymyksien,

taivaanrantaa runoillani maalailen.

Mä tarvitsen mun haaveita,

kauniita, sekä onnellisia.

Jokainen aamu päällä maan,

sille uuden runon taikka laulun

kirjoittaa saan.

Sydämeni joskus, sanoillasi tuhosin.

Ei, ei se hetki toistuu aina kerta kerran

jälkeen uudelleen.

Ei ole hyvää ilman päivää

pahaa. Ainoa varma on tämä hetki,

heikoille jäille käy sieluni retki.

Minun jäljessäni jää ,sielun kohmettaa.

Eksynyt olen matkalla maailman.

Kaksi sielua on niin erilaista,

toinen rakastaa paholaista.

Toinen enkelinarmoa sisällään kantaa,

heikko on sieluni lämpö, sekä lento.

Olen nainen heikko, hoikka, ja rento.

Silmät suljen, katsoa en uskalla huomista kohti,

kun valoa varjoista huomisen ei näy.

Mä olen eilen tänään nyt

Mä olen eilen tänään nyt,


myrsky vesilasiin syntynyt.

Olet keidas erämaassa rakkauden,

minä suunnan menetin,

sun syliis löydä tiedä.



Olen alhaalta ylös noussut,

madellut kuin maan matoinen.

Pohjalta ponnistanut,

kohti päivää parempaa.

Rakkaus joka minut rakensi,

on virhekoodi viimeinen.

Ohjelmointi pettää,

kaikki virheisiin katoaa.



Joskus kaikelta pohja pettää,

vauriot on liian suuria,

sydämeni rakentaa uutta

Kiinanmuuria.



Mä olen eilen, tänään nyt,

sisälläni on myrsky syttynyt.

Majakka merellä on viimeinen

sammunut

, karikkoihin ohjaan

merirosvolaivani viimeisen.



Rakkaus ei viihdy meissä,

karikoissa maailman,

valitusvirren kirjoitan.



Vasten mun kasvojani

katkenneet oksat

myrskyssä lentävät.

Karu totuus pudottaa

pohjan laivastani,

pohjakosketusta karikkoihin

ei voida välttää.



Minä tahdon vielä kerran

peittää sen arven,

joka otsassani loistaa.

Kyyneleet vierivät,

tuska silmäkuoppia täyttää.

Elämä sylkee vasten mun kasvojani,

pelastajaa ei missään näy.

Kuoleman valoa , sammunut

majakka merelläni käyttää.

Hiljaisuudessa

Hiljaisuudessa yön,

sinua ajatuksillani syön.

Unessani luonasi olla saan,

mua kannattelee  maaunelmien.

Nousen siiville enkelien,

kun aamu koittaa

yksin taas herään.

Elossa taas, sisällä mun

kallis unelmien maa.

Minä runojani teen

putoo riimit paikoilleen,

on kaikki niin kuin eilenkin.

Niin voimaton on onni,

joka osaa naista lohduttaa.

Sielussani rakkaus, sekä tuska

taisteluaan käy.

Ei loppua sille milloinkaan

kai missään näy.

Unelmissani uskon, että jos

joskus lentää voisin,

niin siivet ilmaa allensa

saa , ilmaan nousen,

siipeni on vahvat ja mua ilma kannattaa.

Outoon valoon

Outoon valoon, herään aamun kajoon.

Pimeys hiipii vaivihkaa pois,

aamu saapuu, öiset haamut väistyy pois.

Parempi kuin eilinen tämä päivänkoitto

olla vois.

Aamu nousee taivas valostuu

ja taas päivä armottoman herätyksen antaa.

Virtuaaliaalloilla uutiset vasten kasvojamme nyt jo lyö,

vielä hetken on aamuyö.

Voi teitä joita elämä, elämästä kahlitsee,

eilinen on kohta huominen,

ja kaikuu tuskanhuuto suusta Suomineidon sen,

joka jäänyt alle on muiston eilisen.

Sieluni on peili esi-isen,

geenit vaikuttaa huominen on peili eilisen.

Päivät jotka maanpäällä rullaan aikajanaan taas,

luonas ne olla kai saan.

Päivä saapuu ylle maailman tään,

ei huvita muu, luonasi ,jos olla vain saan.

Kylmyys

Silmissäni asustaa talven lumi,

ja jää. Sammuneet on lyhdyt

loistavat niin.

Sielu malttamaton,

kuolinliinoihin nyt käärittiin.

Alta lumen, ja jään

halki talvisen sään,

kevät toivonsa luo.

Tytär keväisen sään

nukkuu alla roudan, ja jään.

Häneltä maailma nyt on

kylmyyteen sammunut.

Huoneessaan asustaa

kylmyys sammumaton,

alle pimeän sään

hukkui lämpö loppumaton.

Rakkautta vain

Syttyi minun sieluuni kylmyys,
paloin loppuun aalloilla rakkauden,
mikä päättämättömyys työnsi maan alta

esiin juuriaan.

Sä olit minulle suurin, pienin, hellin

päällä maan.

Mä olin sulle keidas erämaassa

rakkauden, olin sulle lähde sammumaton,

tiedän sen. Olen sitä sulle vieläkin,

vaikka hiekkamyrskyssä mä suunnan menetin.

Jäi, kuvasi sieluuni roikkumaan
sitä pikkuhiljaa aina pakenen,
vaan koskaan sitä karkuun pääse en.

Tahdon nähdä sinut aina uudestaan.

Sä olet sisälläni, minä ulkopuolinen

nyt on, nimeäsi käsittelen kuin mantraa.

Se sisälläni kaikuu, sekaisin sinusta oon.

Sun nimeäsi huudan, ulvon sitä öisin kuutamoon.

Jäi, sieluun kaipuu asumaan,
onko rauhallisuus
silkka mahdottomuus.

Sieluni muistolaattaan nimes kirjoitan,

sen sinne ikuisesti kultakirjaimilla

piiloon kaiverran.

Ja saapuu suuri aamu kaipuun, rakkauden,

olen vankina nyt toisen sydämen.
Sä olet siellä, minä täällä ulkopuolella

oon, huudan, kirjoitan, laulan ,

ulvon kuutamoon.





 Sä olit sisälläni eilen, tänään siellä myös oletkin.

 Sä olet minun huominen,

 ja tuskanjälki jää sieluuni luomisen.
 Sä olet minun ,varjo joka maahan jälkeeni heijastuu.
 Sä olet talvi, kevät, kesä ja joka vuodenkuu,

 mä olen sulle keidas erämaassa rakkauden,

 jota kohti suuntaa haet aina matkallasi eksyen.

R.I.P

Mies kuin meri,

nainen kuin maa.

Aforiitenpoika myrskyllä ratsastaa.

Ethän pelkää elämää,

siellä on monta ystävää.

Viimeiseen matkaan, ei pääse saattajatkaan.

Yöllä vaikka sinä elämästäni lähdit,

jatka kohti valkeata valoa.

Nuku pois, jos väsyttää,

minä vielä jatkan elämään.

Viimeiseen matkaan,

ei pääse saattajatkaan.

Lohtuna minulle on,

siellä on tyyni rauha, sekä lepo sinulle.

Aikuinen nainen

Aikuinen on nainen tässä

elämässä rämpimässä,

hihassansa pataässä.

Helmikuun pakkailta, Marjalan kaarisilta

johtaa yli unelmien.

Kaiku huutaa laiturilta,

virta ui synkkää uomaa,

lasissani kuumaajuomaa.

Aikuinen on nainen tässä,

elämäänsä etsimässä,

helmikuun hangenloisto,

rakkauden, ja onnen toisto.

Taakse jäi nuoruuspäivät,

onnenmuistot sentään jäivät,

sekä ikävyyden haamunhäivät.

Varjelen nyt kammiotain,

keskellä riitojen, ja sotain.

Virta tuo tuoksun synkän suomaan,

antaudun nyt talven huomaan.

Paljon sain, särkyi jotain,

jaloissani korot kasvaa,

naamaan lisään pakkasrasvaa.

Aamu

Aamu palaa, syön aamupalaa.

Takassa taas tuli palaa,

vilkaisen sua salaa.

Jos on hyvä olo laulun siitä teen,

työnnän marmeladia leipään

eiliseen.

Sua askel, askeleelta seuraan ,

neulansilmästäkin läpi meen.

Sua kuin varjo seuraan makuuhuoneeseen.

Tulen kainaloosi, muodon naisen, sekä kaunokaisen

siinä saan.

Päivänkierto seuraa kulkuaan,

minä sinua seuraan niin kauan kunnes

maailma jatkaa kulkuaan.

Taas aamu palaa,

syön aamupalaa,

ja vilkaisen sua lehden takaa salaa.

Käänsit mun pääni,

sun lumottuääni yhäkin korvissani soi.

Tutkin sisimpääni,

se sisäinen ääni käänsi taas mun pääni.

Aamulla yksin, taas harhailen yksin,

illalla nukumme sylityksin.

Niskaamme tihkuu yö,

kuutamon valon, sekä onnemme palo;

loistaa Otavantähtivyö.

Miehenkö tähden mä ihmisten nähden,

tulen ja lähden.

Lähden, ja tulen taas takaisin,

kaiken kanssasi sun elämässä jakaisin.

Kanavan rannalla, hiekkaisella sanalla,

eilinen taas tapahtuu,

sydän uudestaan sinuun rakastuu.

Läpi lumen

Läpi lumen ja jään,

halki talvisen sään sinun katseesi nään.

Sydämessäni asustaa,

rakkaus, lämpö ;ja maa,

sitä äitimaa syleillä saa.

Rakkautta maailmaan runoillani jaan.

Loistavat niin silmäni mun,

kun kohtaavat katseesi sun,

vuosien jälkeenkin vielä punastun.

Silmiini sammuneisiin,

sytytit liekin ikuisen palamaan,

se palaa niin kauan saa,

kunnes maailmaa aurinko lämmittää.

Olen onnellinen, alla aamun uuden tään.

Lämmön saapuvan nään, läpi lumen, sekä jään.

Yli aikojen avaruuden mä näen,

sinun hymysi, päivin sekä öin.

Sinun palvomani piirteet mä muistan,

ne varjoista syntyy hehkumaan.

Kesäntuoksut kätken huoneeseeni,

ne tallettu on sydämeeni.

Näen uuden runonsyntyvän

alle taivaan.

Sydämet tähtien lailla

sidottu toisiinsa kiinni on.

Afrodiiten poika taas taivaanrantaan piirtää

purppuralla suuren sydämen.

Kaivannut rakkaintaan vuodet on,

kunnes keikahti kohdalleen vaaka kohtalon..

Rakkaus valveilla on taas,

se lämpöänsä suurta hehkuttaa.

Rouva rakkaus lämmittää,

se ei ketään kylmäksi jättää saa.

Amor kevään nuolia ilmaan lennättää.

Rakkauden taika kaikkialle levitä saa.

Panttilainaamo

Sydämeni veit panttilainaamoon,

sieltä pois saa mä en.

Sydäntäni yhä tarvitsen,

viikot vierii,

päivät ei käsiin jää.

Elämä eteenpäin kulkee,

ilman sydäntä, sitä en kunnolla mä nää.

Aamuisin iskee adjektiivit kimppuuni

, riimeihin hukun,

runojen ulospyrkivien alle tukehdun.

Olen yöllä saanut postia

herra kuulta.

Tulet tai menet,

silti sydämeni viet.

Sinä olet mies mielessäni

useasti, minkä sille mahtaa.

Tässä maailmassa on mahdotonkin mahdollista.

Kokonaan kuulun,

kokonaan sulle,

rakastan surullisia aamujakin.

Mies nauruun purskahtaa,

se rakkauteen saa minut uskomaan.

Rakasta minua,

riittääkö sulle tämä hetki,

ja kerta, seilaammeko yhdessä

 tätä samaa elämänmerta.

Jyviä akanoiden joukossa

Jyviä akanoiden joukossa,

sinut löydän aina uudelleen.

Kaipaukseen, taas syttyy tähti

öinen tuikkeeseen.

Sen poltteen sisälleni sytytit

sä uudelleen.

Suudelleen, mä unissani muistan

sua suudelleen,

ja nimeäsi huutaa öinen maa.

Kaipaukseen taas käärin

peiton ympärilleni uudelleen,

ja pimeys kasvaa unta polttavaa.

Routainen on talvenpolku alla askelten,

sitä silti kuljen jaloin

polttavin, kuin tulisten hiilien

päällä lentäsin.

Rakkauteen niin kivinen on

polku rakkauteen,

se viiltää joskus kaataa nurin,

voi viiltää jopa haavan ranteeseen.

Miksi teen, taas miksi teen yhä

uutta tallattua polkua huomiseen,

jota kanssasi nyt kulkea tahtoisin.

Viiltävää, on rinnassani polte tää,

ei auta siihen kylmyys jää,

olen täynnä lämpöä, sekä elämää.

Huomiseen, kurkotan kauas kevääseen,

sinne unelmillani sillan teen.

Tahtoisin, niin omasi sun olla tahtoisin,

sua sielussani kannan kuitenkin,

läpi ikuisuuden halki käy meidän yhteinen tie.

Helmikuu, se heittää valon päälle

varjojen nyt maan,

on aika pimeydestä astua

keväänkuninkaan.

Tahtoisin niin paljon minä tahtoisin,

tämän runon sulle kirjoitin,

kun kevät joskus ryömii ulos piiloistaan.

Sinä ja minä

Sä olet se jonka löydän

aina uudelleen.

Nyt olen taas uuteen kierrokseen,

minussa on paljon uutta.

En ole enää sama mieli,

en ole enää sama nainen.

Siivet selkääni kasvattanut olen,

vahvana voin nousta lentoon.

Vahvoilla siivilläni

voin lentää hurmioon.

Sinä olet vielä, sama mies,

minä en ole enää

sama nainen.

Sielu silti meillä

on yhteinen,

tunnen aikakirjoihin

kirjoitetuksi sen.

Vieläkin

Vieläkin, sinä haaveilet vieläkin,

että minut saisit hehkumaan.

Silmissäni hetken verran näit sä kerran

hehkun kuuman polttavan.

Katsoit mua ohimennen,

kiirehtien ohi mennen.

Tänään elän sielun polttavin,

se sisälläni hehkuu, kuumuus kuin

laava polttaa, sulattaa

se kovimmankin metallin.

Vieläkin mua katselet,

sä silmin polttavin,

hehkuvaa sun sydämesi lämpö on.

Kuiskauksin, kuiskauksin yöllä

hyväilee mua loiste kuutamon.

Ne kaikki tuhlatut hetket joudumme

maailmassa maksamaan.

Sillä kaikki täällä, kaikki on niin,

kaikuu pohja kohtalon.

Joka yö unimaailmassa etsin sinua,

niin kauan kun sydämeni täällä lyö.

Taivaankannella ratsastaa

seitsemän tähden sakaraa:

Otavan tähtivyö.

Ensikerran, kun silmiini katsoit ,

suoraan syvälle sieluuni näit.

Sä veit minut maailman kauniimpaan

paikkaan, päästit sisälle

sieluusi.

Sä rakkain minulle olet,

ja tahdon vierellesi.

Olet aina läsnä,

silti saavuttamon.

Talvenjäiset urut

Suutelee yön tähtitaivas mua suutelee,

ja äitimaa mun pelastajani on.

Kuuntelee mua afrodiitenpoika kuuntelee,

hänen sydämensä minun on.

Telepatiaa,se maailmassani kummastuttaa,

äänet kaikuna soi,ja avaruus se ymmärtää

tätä sydäntäni etsivää.

Kummallista kaikki elämässä on.

Helmikuu, se jatkaa vuoden kiertokulkuaan,

ja sydämeni rinnassani, se ainoastaan sinun on.

Talvenjäiset urut soittaa korkealta,

niiden kylmyys, siinä on tahto, sekä valta.

Helmikuu, se mua kylmyydellään kiduttaa,

piirtää jäiset ruusut sieluni-ikkunaan.

Avaruuden kaiku tosi kummallinen

silloin on.

Kuuntelee, mua äiti maa nyt kuuntelee,

sydän sykkii rinnassani levoton.