Harhapolulla joskus minä kompuroin
ystävä nosta ylös jos voit,
ja silloin minä opettelen jaloillani
taas seisomaan.
Niin pettävän liukas tai pehmeän
upottava voi olla maa.
Hei heilimoi joskus unelmissa
heinäpellot, lapsuuden ruiskukat
taas kukaan puhkeaa.
Aika pois kokoajan katoaa
silti minä muistan tuulessa
heiluvat horsmat kesäisin,
ja mitä siihen vielä lisäisin.
Hei helimoi nuo rantojen osmankäämit,
kuivien kankaiden kanervat.
Muistoja kuvaan niin kuin kamera.
Mielikuvat ne säilyvät vaikka
päivien kultareunukset ovat
turhan häilyvät. Ystävä
arkullesi viskasin kolme
suurta ruusua sekä kourallisen
multaa Maa Äiti minulta syliinsä
uinumaan tahtoi kalleinta
maailman kultaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti