Levoton
maisema huojuvat
puut
puuskissa puhaltava tuuli
juureton
meri nousee yli
rantakallion
missä minun
elämäni
ankkuri on ?
Heittäisin
sen helmoihini kiinni
uppoaisin
paikalleni unelmiini
sillä
olen niin kuin Anno Domini.
Soinnut
elämästä ihmisen
laulu
ilon sekä murheen
sadepisaroiden
salainen sointi.
Terhakan
tuulen tukkaa pörröttävä
peuharointi.
Uusia
sanoja niitä sataa silloin
tällöin
, murre muuttaa muotoaan
kuin
meri halaa luotoa.
Joskus
sydän on pieninä palasina
ja
hiljaa aika kuiskaa antaa silloin
surun
tulla. Ehkä aika osaa arvet
parantaa,
minä joskus tahdon pois
tästä
tyhjästä maailmasta.
Silloin
kun vesi on liian mustaa,
ja
edes äiti ei ole enää täällä
valittamassa
miksi tyttö rukka
runoja
rustaa taas. Minä putosin
ojasta
allikkoon, ehkä se joskus
sallittakoon
?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti