Kaamos

Vaeltaja vaivoin kulkee

tiellä, yön pimeydeltä

ei eteensä nää.

Niin kaamos aika,

sydämen ympärille,

kehrää mustaa lankaa pehmeää.

Ei lumi levoton,

voi äiti maan syliin

vielä jäädä.

Sisälläni myrskyää,

tuulet valtoimenaan,

rannan kaislikkoa

kohden käy.

Missä on yön kirkkain

johto tähti, ei sitä

päivässä harmaassa näy.

Vaeltaja sieluni pimeydellä

kruunaa, marttyyriksi

joulukuun. Minä sisältäni

vielä löydän, sen naisen

nauru suun. En murru,

vain masennun, taivun

niin kuin maaliskuinen

pajun vitsa.

Kestän enemmän,

kuin kukaan koskaan

tietää saa. Suuret salaisuudet,

osaan sydämeeni

vaieten piilottaa.