Nykyisin aamu kantaa
aina
rautahaarniskaa
elämä
on niin yksinäistä,
karua
sekä ikävää.
Minä vain
haaveilen, ja
utopian
kaapuun kietoudun,
todellisuutta
pakenen.
Kello ottaa
takapakkia
viisarit kääntää
kierto suunnan
vasta päivään,
mihin
tämä hetki piiloon
jäikään?
En suuta saa auki
sanat kurkussani
potkivat
ulos tahtoisivat
tulla
vielä on katiskan
paikka
järvessä jäässä.
Minulla ei ole
oikeita sanoja
päässä
siellä se
blogissa lukee
etusivulla suurella
ketä aina
ajattelen,
kenestä haaveilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti