lumenvalkoisen
pilvenhattaran,
kuivan
lahopuun, ja sen ylitse lentävän linnun.
Se
ei näe alhaalla laaksossa järisevää maata,
ei
kaaoksen värjäämää kauneutta,
ei
vetisen näkökentän puutarhaa.
Ontot
hetket järjestäytyvät
ajan
myötä joukkovoimaksi.
Luovat
ihmisen sisälle
loputtoman
kaipuun,
ikävän
inhottavan harson.
Se
yllemme melankoliana
laskeutuu.
Silloin
kuuro taluttaa sokeaa,
ja
sokea yrittää olla
kurolle
korvina.
Niin
sellainen on kirjailijan
pakonomainen
tarve
olla
tunteiden tulkkina.
Pyörittää
samaa Sampoa,
sanojen
myllyä, luoda
kirjoja.
Jos vaikka joku
killinki
putoaisi kirjoittajan
tyhjään
kukkaroon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti