Herra marraskuu, kättäsi puristan,
kädessäsi rustoja, ja tuntuu luut.
Muistoja mielestäni kuin
syksyn viimeisiä lehtiä varistan.
Huokaan syvään, kaikkialla herra marraskuu,
pimeys mua syliinsä kutsuu.
Hopeaa harteille yö heittelee,
on aika talven syliin matkustaa.
Yöt ovat jo mustaa samettia,
ei ollut hän sankariainesta.
Hän puhui vain aina katovaisuudesta.
Minä unelmoin ehkä uudesta tulevaisuudesta.
Pimenevän taivaan hehkua,
rakkautta rajatonta, tunnetta kohden miestä,
ihoni kaipuusta tihkuu hiestä.
Hiljaisuudessa yön, sinua silmilläni maistelen.
Tunnelmaa, tunnustelen, ilmaa haistelen.
Ehkä olen elossa taas sen pienen hetkisen,
minä olen se näkymätön hiljainen nainen.
Minä tässä seikkailussa yhdeksännen henkeni
menetän. Hetkessä tässä, hetken lujasti kiinni elämässä.
Pienihetki elossa taas, kituva liekki sisälläni savuaa,
voitko se roihuavaan liekkiin puhaltaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti