Minulla
ei ole aikaa antaa
itkulle
valtaa silti raskat
jalat
hetken vielä kantavat.
Ajat
ahtaammaksi käyvät
ovien
aukot neulansilmiksi
muuttuvat.
Syrjity nurin
kääntävät
nuttunsa,
unohtavat
pahat tuttunsa
ballerinat
parta terien päällä
tänään
tanssivat. Viha tienviitan
helvettiin
verellä malaa.
Tuo
mies on pahuuden
alku
juuri, ja sen koko pää.
Sillä
on silmät aina kiinni katse
kohti
omaa napaa, ei ei
toista
lastansa tapaa.
Hän
on riippa kiven painona
arjen
ajatusten päällä
aika
tanssii vihaisena
marraskuun
mustalla jäällä.
Syrjityt, ja unohdetetut vihaisiksi
suuttuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti