Hyvää joulua

 Vierelleni riennä ystäväin,

joulu joutuu kohta luokseni.

Se huoneeseeni sytyttää

niin monta kynttilää,

ne hetken lämmittää.

Silti sydämeni on joskus

hetken lohduton.

Luokseni jos hetkeksi

jäät, tuot rauhan suloisen.

Niin monta runoa sinusta

kai salaa kirjoitin.

Vain yhden jouluksi

sinulle lähetin.

Elämässä lujasti tänään

kiinni olen, katson aamuaurinkoon.

Yön pimeys, huoneestani

pois väistyköön.

Sua odotin turhaan niin,

sinut kätkin runoihin

eilisiin. Ne sanat kätken

sisälleni sydämeen,

ne sanat on tie rakkauteen.

Niin paljon aina täällä oivallan,

aisteillani läpi elämän taivallan.

Sinulle en koskaan sano hyvästi,

sanon vain näkemiin.

© satu tanninen

Hyvää 6.12.2020 päivää

Minun Suomi

Minun Suomi.

Tämä eu: n orja

nöyrtymässä, alistumassa.

Talven vallan alla,

alamaisia esivallalle

vilusta väristen.

Piiloudumme koti nurkkaan,

kylmyydestä täristen.

Häpeämme uusavuuttomuutta.

Ennen oli miehet rautaa,

naiset terästä,

lapset syntyivät kuonasta,

jäte-erästä.

Maa oli syntinen laulu,

kahdeksan surman luodin kotimaa.

Lumen verinen pinta,

arkut alttarin edessä.

Elinkautinen, mies, pontikka pullo,

ja potku aseen iskurin perästä.

Kiväärin kiiltävä lakka,

huulessa roikkuva holkkitupakka.

Vielä minä muistan sotainvalideja,

kunnioitan kuusikon sankareita.

Karujen korpien kankaiden taisto,

suon, kuokan, ja Jussin vaisto.

Lampien, soiden petollinen kehto,

isänmaa, itsenäisyys, ja elinehto.

Tämä karu Suomenmaa,

käppyrä männyt halaamassa taivasta.

Jokien jäiden kylmät kyhmyt,

äitimaan suonikohjut.

Talven, hankien alla piilossa.

Meidän Suomemme,

alistuneena talven vallan alle.

Minä vielä heikkona vikisen,

kirjoitan viestin maailmalle.(c) tanninen satu

Kitara nimeltään Ensio

 

Kaupunki on kaunis

silloin kun se kylpee neonvaloissa

ihmiset viihtyvät kapakoissa sekä ilotaloissa

ympärilläni kuhisee elämä

näkymätön sekä näkyvä

jäännösenergia keräytyy

käämini ympärille

maa ÄITI kodin paikkoja

halvalla myy niissä on kallioita

joissa viihtyy paratiisin kyy

missä ovat ne ajan kauppiaat

joiden ei tarvitse olemattomilla

unelmilla rahastaa

minulla on kitara sen nimi ON ENSIO

siitä meni eilen kieli poikki

se venyi pitkälsi kuin kuminauha

sinä sanot sido se solmulla kiinni

minä vastaan en sido

sinä puhua papatat kuin papukaija

minun sisälläni asuu illan tullen hiljaisuus

menen pian nukkumaan

herään vasta kun paistaa aurinko.

Nukkenainen

Sinun ensirakkaus oli totaalinen nisti

sille äiti aina kätensä risti

ja katseen loi taivaaseen

nyt olet jo nainen viiden kymmenen

yhtä kaunis punahuuli kuin

30 vuotta sitten

nukkenainen puettu aina

kauniisti mustiin

kauan sitten me tutustuttiin

ja vuosikymmeneksi ystävystyttiin.

Mistä ylämäki alkaa yhdessä nostetaan me jalkaa

autetaan toista mäessä

ja minulla on aina hihassani hertta ässä

tässä elämässä niyhdessä kellutaan

vuosien ulpapalla

täällä coronan mustien pilvien alla

jolukuussa vuonna 2020 .

Uni

Pääsin lauseessa pilkkuun asti

sitten saapui tyhjyys

kolkko onttous kaikui

kallon sisällä

migreenin sahanteräkuviotkin

piileskelivät jossain

kivunkääntöpiirin takana

taiteilijoiden taudiksi kirjatieto

sanoi migreeniä

minä olin horroksessa kelluin

sielun alkumeressä

sillä päiväunilla olin

viereillut Mikä mikä maassa

siellä oli jättiläismäinen

maissipelto sinne olin

unessa ajanut Renault mallisella

sinisellä pakettiautolla se taisi

olla jättiläisen pelto takaa-ajajat

eivät saaneet minua kiinni

koska taivaalta saapui avaruusalus

joka sieppasi ne

siirryin unessa huojentuneena pitämään

perhekerhoa johonkin mystiseen paikkaan

jossa kasvoi puulattiasta tai lelukoreista

mustia maailman maukkaimpia marjoja

unessa lelut heräsivät elämään

ja niillä kaikilla oli kiire joulu oli

tulossa kaikki lelut olivat menossa

lasten joululahjapaketteihin.

sitten unessa kuului pasuunan

voimakkuudella äitii…. minun

tyttäreniääni huusi ja heräsin

takaisin Homosapiensien

saastuttamalle maapallolle (c) tanninen satu

Anni Domiini

 Silloin, kun aamu ja yö

suutelevat toisiaan.

Silloin me unenrajamailla

kohdataan.

Unessani olet vierelläni,

kättä pidät kädelläni,

Tarjoat minulle pisaroita huuliltasi

suudeltavaksi pois.

Silloin hetken aamu empii,

ja yö aamuyön kanssa kiihkeästi

lempii.

Viipyy, vielä varjot

jossain unenmaassa.

Vihdoin kunnes harmaa väistyy

valon tieltä.

Herään, nousen unenmaasta,

runon torstaille toivosta kirjoitan,

on siitä poissa soinnut melankolian.

Aavistus rakkaudesta, se roikkuu

Otavassa kiinni. Sydämeni täynnä lämpöä,

sinulla on viitoitettutie, totuus, ja avain porttiin,

sisälle unelmiini.

Olet kuin raikas helmeilevä Tokajin viini,

ja minä sinulle tahtoisin olla Anni Domini.

Muutos

Sinä yönä syntyivät hauraat jäät,

hyytyivät veden valumisesta räystäänpäät.

Alkoivat syksystä erkanemaan kylmemmät säät.

Silloin olivat syksyn, ja talvenhäät,

ne valssia tanssivat luonnonajat kovin itsekkäät.

Olin jäisestä lemmestä aivan turta, ja

kirkkaimmat tähdet saivat taivaan valosta sykkimään.

Muutos huomaamattomanraju, sinä yönä hävisi

kaikesta ajasta järki, sekä taju.

Yhdessä olemme, toki emme, ylpeyden keskellä

nielemme vain kyyneleemme.

Ole minulle valo pimeyden keskellä

Öisin unet yrittävät korjata

niitä vaurioita joita päivät

elämässä aiheuttavat.

Pahinta vahinkoa turha

pelko meille voi aiheuttaa.

Me hyvyyttä, ystävyyttä

tukea toisiltamme tarvitaan

he ovat valoja pimeyden

reunoilla. Maailma on nyt

kaaoksen keskellä on

ymmärrettävä ottaa tukea

vastaan täällä järjettömyyden

keskellä. Suurimmat kauhut

lamaannuttavat minut

paikalleen haromaan henkeä

niin kuin kala kuivalla maalla.

Silloin kun eksyn pitkään

pimeään tunneliin niin

ole siellä minun kanssani

muista ottaa tulitikkuja mukaasi.

Voit olla minulle se pelastava

valo täällä pimeyden keskellä.

Tuomaan päivää kohti

 Aika se hyppäsi ulos uomasta,

suuteli veli Tuomasta.

Minä virran yli hyppäsin,

Virran Olavin. Niin meri

kuiskasi alla avaruuden kuun.

Tulin hiljaa suureen unienseikkailuun.

Niin hiljaa on tuo aika,

joka tiimalasistaan pois karkasi.

Kuolema nyt ajattomuuden

kanssa häävalssiin käy.

Viikatenainen hymyilee,

on pysähtynyt aika.

Marraskuun maa on

tummuudessaan liian harras.

Nukkuu, päiväsäteet pois

kaamosajan yli.

Niin kaipaavat, sädekehin

himmein, kutsuu niitä

yön menninkäisten

pehmyt lämmin syli.

Tunturin tyttö

Ajan ketjut mitenkä ne punottiin,

millä lailla silmukka toiseen liitettiin.

Miten juhlittiin kypsyvää viljaa,

elon juhlaa meluten, vai hiljaa?

Hallavien soiden harsoiset ketjut.

Keijut tanssimassa niittyvillan yllä,

aurinko kruunaa aamut ,yön

kanssa syleilyllä.

Sanani saappaat niiden raskaat jäljet,

upottava turve kantojen alla.

Lepopaikka letteen keskellä,

toiveunta vain. Se hetki kesäyön

valaistaan pallosalamalla.

Halojen valot loistavat yllä vesien,

minä Eino Leinon runojen taikaa

usvasta imen kesien.

Muistan Saima Harmajaa,

senkin tutun jälkipolvien nimen.

Eeva Tikasta lähti ääntä,

kaihoisaa katsetta, ja harmoniaa.

Ystävyys yli vuosikymmenten kantaa saa.

Vahvuutta olla niin kuin tervaskanto,

ryhti ylväs ja hyvä ulosanto.

Ei kultaa, ei kunniaa, sitä tuskin

tarvitaan. Auringon kullasta loistavat

pinnat järvien. Minä olen unelmissani

tunturin tyttö, kairaa kohti kävelen.

Soittaa Seitarummut pumtsi pum,

ja tunturissa ulvoo susi.

Minä, ja Eeva kaksi erilaista,

Suomen kansan kirjoittavaa naista.

Tänään

Elämää tuhlataan yllin kyllin

on aika häähunnun, ja mustan

suruharson tyllin. Tunnen valuvan

ajan välistä sormien, ja taistelen

elämästä keskellä normien.

Tylsyys liian usein rappaa

seinää elämän, ja tunnen

yksinäisyyden kuin hirttonuoran

kaulani ympärille pyrkivän.

Miten täällä pärjää Hilarius

Hentomielinen, ja mitenkä

lyhyt voikaan olla lento

perhosen kaltaisen ihmisen.

Minä joskus hukun massaan,

liian usein minut silti aina

huomataan. Sanovat taide

on elämän mauste, ja mitä kirjoitan

se toisinaan innostuneena huomataan.

Tänään minä kellun rakkauden

lapsivedessä, ja ehkä huomenna

synnyn syrjäiseen runottomaan

maankolkkaan Äiti maan

napanuoran kiristys se on

aina levottomalla sielulla veressä.

Taivaankannen takoja

 Kuka kokosi Kotkan munankuoren palaset

alkumerestä.

Takoi niistä taivaankannen.

Laittoi pilvilapset vaeltamaan,

piirsi tähdet avaruuteen mustan aukon

ikuisuuteen, väritti revontulien juuret

sitä emme pysty käsittämään

Mikä on se voima,

jota kaikki solut palvoo?

Mitä onkaan yksi ihminen,

joka revontulia tuijottaen

öisin valvoo ?

Oletko tässä vieressäni

ikävässä,

kun maailmankaikkeus

pyörähtää? Maailmanlopun

palvojat yön tuijottajat

tähtitaivaan valvojat;

silloin kuin avaruus nielaisee auringon

olemmeko yhdessä jälleen?

Liikkuvatko tähdet

aurinkotuulen mukana?

Raapivatko revontulet taivaankantta

tansiin tahtiin

Tulenko nuoreksi jälleen,

jos tarpeeksi kauan odotan.

vai kuivunko

paikalleni

lailla suolapatsaan

Oodi marraskuulle

Tyhjästä syntyy, pimeästä

versoaa.

Verannan, jäätyneet ikkunat.

Jääruusut puhkeavat kukkaan,

hallan iskiessä miekallaan

yli marraskuun maan.

Ilman halki, virtaa kylmyys.

Sysimusta jäätävyys,

valloittaa maankamaran.

Odottamista, joulua kohti

ryömimme varjojen alla

kasvavassa pilviverhossa.

Hämärä käy yli maan,

minä sisälleni tuikun

sytytän. Sillä valolla

kirjoitan oodin marraskuulle.

Minuus miinuksella

odotamme jääkuningattaren

vierailua. Talvenkuninkaan

kruunajaiset.

Menninkäiset luolastaan,

heräsivät pimeydessä

saalistamaan.

Särkyneitä päivänsäteitä,

joidenka siivet olivat

liian hauraat. Lentämään

turvaan valoon.

Siellä täällä lumisia pieniä tupsupalloja,

odottamassa talvenvallanaikaa,

oikeita jäähileitä.

Marraskuu

Minä laulun lyriikkaan

kirjoitan marraskuiset kadut kaupungin

kitaravelhon sointuja somessa kuuntelin

Pandoras box oli kappale tuo

marraskuu valoa sisälleni kutsuu

neonvalomeri valtaa koko kaupungin

corona kasvattaa rihmastoa

sisällä Joensuun kaupungin

on pakkanen vallanut jo ulkona

lähimaan

tuulta vasten käyn ulos kulkemaan

askeleeni vievät Penttilään

Kutterikaujan asukastuvalla

jälleen torstaisin pöydän ympärillä turistaan

yön tummuessa niin kuin piskit kapiset

olemattomien luiden kaluamisesta muristaan

etsin valoa sitä sytyttelen pitkin taloa

saan neonkäärmeet parvekkeen kaiteen

ympäri kiemurtelemaan.

Emmauksen tiellä

 Televisiossa kriminaali naali

juoksee suussaan hapankaali

se niitä varastoonsa haalii

Minä en ole turta olen

avoin merta saaliin saapua

en käytä burkaa en kaapua

saa tulevaisuus viereeni kaatua

sillä sille emme mahda mitään

vaikka tuuli kulkee länteen taikka itään

hengitän vielä olen lähimmäinen

täällä Emmauksen tiellä

sinä haihdut kauas jonnekin

minuus sinussa hukkuu laupiaan

Samarialaisen armon varaan

on pakko nöyrtyä maailman

vaarojen vallatessa kotimaan

Corona

 Joskus lämmintä villaa kehrää

jalkojeni alla maa

ja joskus kuunnella saan

kun historia hevosella

kujalla ratsastaa

joskus matkalaukut ulos kannetaan

ennen kuin on liian myöhäistä

maailmaa valloittaa

kunnes virus corona

on ajoporona ja

lentokoneet eivät lennä

ja ankkurissa laivat satamoissa

pitävät ihmisiä paikoillaan kuin vankiloissa

ja varmuusvarastoon ostetaan suusuojaimia

käsidesiä ja kilpaillaan kuka

on paras käsien pesijä.

Aamu valkenee

 Näin minä heräsin

nousevan päivän käsivarsille

mitä päivä tuokaan pieni

onnenmuru kaikille suokaa

kuuntelen kuinka metsänpuut

huokailevat

tuuli soittaa panhuilua

jäisen kallion kupeessa

yö on jo poissa aamu valkenee

Joskus elämässä

 Olen joskus elämässä

kokenut jotain liian kaunista

suudellut ajan jumalaa

sekä kädelläni syöttänyt kaurista

nykyisin minun sydämeni

lyö kaipuun tahtiin

kunnon eläytyminen elämään

lollipopseilta ei kannata

kysyä vakavia

haarautuvien risteyksien

suunanvalinnat ovat

joskus hankalia minä

horrokseen vaivun

marraskuun pimeydessä

kuka sytyttää lyhtyyn valon

sinipunainen liekki

voisiko ajan puhdistaa?

Röyhkeä hiljaisuus

vaiennut myrsky

sanat uinuvat uhrilehdossa

minä kellun äitimaan kehdossa

hämärä hyssyttää horrokseen

väsynyt ihminen

ilman mitään kiinnekohtaa

ajassa roikkumista

vapaata unohdusta

mikään ei kosketa

herätä marraskuun

viimeisen viikon

on aika viedä

joulukuun alkuun

jonnekin.

Elämän rytmejä

Sisälläni asuu

kauneuden suuri kaipuu.

Riimit soinnut,

lauluiksi taipuvat.

Pienet tytöt

naisiksi yhdessä

yössä joskus kasvavat.

Kuljen minä ehkä

joutavia teitä,

tanssitan sieluni piruja,

tai enkeleitä.

Riippuvat päiväni

täällä ajan ketjujen päällä.

Olen niin kuin kissa

liukkaalla jäällä.

Jähmetyn kylmästä

talvisin illoin.

Luistelen jään kestävän

aikaan,

kirjoitan testiä

mitä saa se aikaan?

Olen aivan kuin tanssiva

nuotion liekki,

villi ja vapaa

tuulen viedä.

Kahleita toisen

en sisälläni siedä.

Hallanvaara saartaa maan

 Hallanvaara saartaa maan

ennen kansa uskoi Ukko YliJumalaan

maa on marras kansa harras

taivas kirkkoon vaeltaa

revontulia kumartaa

odotus kuin kadotus

milloin tanssivat ne

taivaan pirut sekä perkeleet

värikirkkaudessaan

ovelat repolaiset

taivaan kannen alamaiset

pitkä marraskuinen yö

ihmimielen syövereitä syö

päivänsäteitä kynsille lyö

alkaa menninkäisten salainen yö

suden sydämessä asuu vapaus

sekä vaara

pelko salpaa hengityksen

noidan sydän tanssii yllä nuotion.

Minä taidan tietää mitä rakkaus on

Minä taidan tietää mitä rakkaus on.

Se on vieras maailma, satua, sekä

utopiaa, joka poluille etsii

eksynyttä kulkijaa.

Etsii veräjän, ja portin avaajaa,

sekä sulkijaa. Elämän tiellä,

niin paljon on mutkia siellä,

ja vaarallisia sivuteitä,

ne usein harhaan johtavat meitä.

Vastaan tulee piruja, sekä enkeleitä.

Ihmisiä, ystäviä, rakkaita, en

koskaan unohda teitä.

Tätä samaa karmaa jakaa

joukko yksinäisten, pelottomien,

ja arkojen, sekä itsepäisten.

Heiluu tuulessa villinä neiti Kesäheinä,

syksyn tullen hän on täynnä muistoja,

sekä onnen särkemiä sirpaleita.

Jokainen meistä tahtoo palan rakkautta

omistaa, joku sitä ehkä koettaa toiselta

salaa varastaa.

Selkäni minä tuulelle käänsin,

nostin kauluksen pystyyn viimaa vastaan.

Niin silloin salaa rakkaus jostain luokseni

saapui. Kaamoksen voima jalkoihisi

kaatui, siinä huomaamattomasti

vaahteran lehdet puusta pudonneet maatuivat.

Syksyn oikulliset tuulet talveksi muuttuivat,

sisälläni voimistuivat tunteet, ne minulle

rakkaudesta sinuun suuttuivat.

Ei koskaan tarvitse aliarvioida pienuutta,

pienestä idusta voi kasvaa tunne aivan

liian suuri. Lopulta tunnelmaan voi

aivan niin kuin haljeta.

Heiluu tuulessa villinä neiti Kesäheinä,

syksyn tullen hän on täynnä muistoja,

sekä onnen särkemiä sirpaleita.

Jokainen meistä tahtoo palan rakkautta

omistaa, joku sitä ehkä koettaa toiselta

salaa varastaa.

Jazzin tahdissa hoosiannaa

Lasken taivaan tähtiä yllä nietosten,

niin suuri, ja kylmä on avoin avaruus.

Tänään jälleen, sammuu, syttyy tähti

uljas uusi. Silmäni ne ovat ainoat kekäleet

kylmimmän yön, minä tänään taas

teen uuden sävelmän. Aika kulkee kulkuaan,

lumen keskellä asuu peikko menninkäisten maan.

Minä olen pian sammuva päivänsäde viimeinen,

sisällä joulukuun yksin kylmyydestä hytisen.

Talven sylissä on aika jäärouvan rakkauden,

pitkä talvi edessäpäin. Kristallit helmikuussa

räystäslautoihin hän asentaa, niin silloin

taas rakkaudesta sokeutua saa sydämemme maa.

Minä häiritsin talven sylissä nukkuvaa rakkautta,

liian aikaisin, aivan liian aikaisin.

Kuka olet tiedä en, kuka olen,sitä ymmärrä en.

Tiedän vain on aika kuuran kukkien,

noiden jääruusujen.

Anteeksi, anna , jos tunteesi eivät

kylmässä hyvin kanna.

Vuoden ajalla on jäätyneet siivet,

ja enkeli taivaan joulukuussa

laulaa jazzin tahdissa Hoosiannaa

Pieni sääsatu

Hämärän hyssy hiipi lohduttamaan

lokakuun harson alle jäänyttä

ihmismassaa. Kauanko vielä

on aikaa että minä saan tulla

tipahtaa pilvistä alas huokaili

levottomasti pieni huove hiutale

tanssien polkkaa pilvien päällä

horisontissa. Liian pitkä aika

levottomalle odottaa siihen asti,

kun saisi liittyä ajolumen

suureen joukkohurmokseen.

Huurre taas iloitsi salaa siellä

täällä Suomen maan kamaralla

öisin kurkisteli ihmisten

ikkunapielistä. Se odotti aikaa

milloin saisi päästää valloilleen

taiteellisen lahjakuutensa

maalata mahtavia kuvia

ikkunoihin joita sitten kaikki

ihastelisivat aamuisin

pakkasmittaria ulos vilkaistessaan.

Kuurankukiksi ihmiset nimittivät

noita taideteoksia. Huove

oli mestari unelmoinnissa sen

mielikuvat leijuivat kuin

kirkkaat pakkaksen jäädyttämät

lumikiteet siellä täällä.

Lokakuu se on normaalisti

loskan aikaa silloin,

kun talvi aloittaa soittaa

fanfaareja saapuvan roudan

odotuksessa. Routa se on

niin hieno herra tai rouva

ei suvaitse jäädyttää millään

suloisen Suomen maamme

kamaraa sekä kallioita

ilman että sen tuloa

ei toitotettaisi suureen

ääneen. Sää ,sen vaihtelut

ovat Suomen kansalaisten

mieleinen yhdistävä juttelunaihe.

Routarouva rakastaa puuterilunta

hän tuiskuttaa sitä naamaansa

aina silloin tällöin manaillen

aina samalla: viti, nattura, utukka,

höyhkä, vuotos, riite , kohma

kähmä, hyytös. (c) tanninen satu