Sanojen lautturi se minä olen.
Iltaruskon
aikaan taivaan ranta
kuin
tulessa palaa.
Aina
silloin muistan sen
kuinka
rakastan sinua salaa
liian kimurantti on ihminen.
Mikään
ei ole ikuista olen
vahvempi kuin milloinkaan
silti
rakkaus jalkani vapisemaan saa.
Aivan
turhaan on vuosi kaudet
rakastaa
toista ilman vasta kaikua.
Nyt
lutuinen lauantai
kasvattaa
sadetta taivaan rantaan,
tuuli
melankoliaa kaipuuta kantaa.
Suunnistaa
en osaa minnekään
luota
pahan muiston.
Aika
liukuu eteenpäin
Ismo
Alangon liikkuvan
sateen
saapuessa kadulla näin.
Ruumus
voi oudosti kiihottaa
olla
omalla tavallaan kaunista.
Valun
hiljaa sanojen sumuun
tilaan usvan kaltaiseen.
Sinä
lähetit minut luokse vieraiden,
en
odottanut onnettomuutta.
Liian
aikaisin äitimaan napanuora
katkaistiin
jäi lapsi kiinni sen
lanteisiin. Minä hajoan atomeiksi,
silmäni
aukot rähmää täynnä.
Tuulen
selkä on kylmä sekä raaka,
minä
sukellan alas pilvistä
olen
niin kuin riippukivi
maahan
putoan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti