Maailman ytimessä on
joskus liian pelottavaa
hengittää jotkut ihmiset
ovat sairaan pahoja.
Diktaattorit jossain aina
ihmisten elämää valvovat.
Minä salaa piiloudun
Sointulan sen kulttuurikahvilan
varjoihin. Minä en ole niitä
ihmisiä jotka voidaan
kuuluvan johonkin valmiiseen
lokeroon. Joskus ehkä vaatekomeron
nurkkaan oman pakopaikan
rakennan.
Nuoret sekä vanhat ihmiset
minua kättelevät. Lausun
hiljaa nimeni toivoen
etteivät oudot uudet tyypit
liukkaaksi lyyrikoksi minua
tunnista.
Aina jutellaan asiaa tai sen vierestä.
Minä näen kauniin miehen
ovesta sisälle tulevan.
Hän minulle hymyilee,
ja sydämmellisesti kättelee.
Olen lähdössä kotiin
hän moneen kertaan pyytää
älä vielä mene.
Minä lähden silti vaikka hukkua
voisin sen miehen silmiin,katseeseen.
Mahdollisesti me joskus me vielä jossain
kohdataan se asia jää mieleeni
vaivamaan .
Silti alan omaa hautaa kaivamaan,
olen puoleksi jo kuollut
vaikka vielä minä hengitän, ja
runo ratsulle aamuisin kevyesti
jalkaan uudet kengät kengitän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti