Edellisen runon kirjoittamisen aikana lähti nainen ei mies

Aune Seppälän muistoa kunnioittaen
Isomummollemme

On aika kylvää, on aika niittää kypsää viljaa.
Elit elämäsi avoimin lämpimin sydämin,
niin paljon sinusta pidin kunnioitin.
Olit hyvä meille kaikille,
lämmin suuri sydän,
ruokaa ja lämmintä,
lohdutuksen sanaa.

On purtesi saapunut rauhan satamaan,
ei sitä enää myrskyt saa kaatumaan.
Nyt soinnun surujen kanteleen,
vien enkelikuoroon viimeiseen.

Kohti kuolemaa

Kohti kuolemaa,
nyt ratsu ratsataa,
mies kumarainen on selässään.
Mies muistuihin nyt nukahtaa,
ja unelminsa putoaa.

On niissä nainen kaunis niin,
ja silmät peittyy kyyneliin.
Nainen nauraa niin äänin helein
kuin kaunein tiuku kulkusen.
Aisakellot unessa hetkisen helkkää sitten
on kesä ja riemua on pelkkää.

Nainen kedolta pomii mansikan,
sanoo "tämän sulle ojennan".
Mies maistaa mansikkaa
,ja tuonen enkeliltä
armahtavan miekan iskun saa.

Kuolema armahtaa miestä vanhaa
kumaraa.

Lento katkeaa

Niin lento päiväperhosen,

se kestää pienen hetkisen.

On siivet kauniin hauraat niin,

ne murtuu myrskyyn seuraaviin.



On kesänilma polttavaa,

asfaltti taas höyryää,

kangastukset kauheat

unelmien maailmat

haaveissa vain vilkkuvat.



Kotkan siivet minä saan

ne ilman läpi kannattaa,

ja hyökkäykset kotkien

saa aikaan teho saalistuksen.



Enkeliltä siivet saan

jos osaan oikein rakastaa,

ne siivet kasvaa lapoihin

niin kauan niitä kaipasin.



Niin lento päiväperhosen,

se kestää pienen hetkisen.

On siivet kauniit hauraat niin,

ne murtuu myrskyyn seuraaviin

Sanoja vain

Sanoja sekalaisia sanoja,

vain sain aivan joukoittain.

Hassun tissipojan kaveriksi vain,

enemmän olisin tahtonut,

mutta vähemmän mä sain.



Sydän rikkinäinen

yhä rinnassa lyö,

Palaa takaisin taas uneton yö,

joka sisimmästäni

kaiken toivon sisällensä syö.



Olen musta enkeli palaneine sulkineen,

ne yhä kytee savuaa,

jää savupilveen tummuneeseen

tämä kadotettujen sielujen maa.



Ei ole taitoa minulle annettu,

kuinka aidosti,ja puhtaasti voi rakastaa,

kannoillani tuonen enkelit vain

korjaavat satoansa jatkuvaa.



Anna rauha tähän levottomaan sydämeen,

suo sen lepoon jo uuvahtaa.

Anna tuskattomat päivät nyt

mustalle enkelille,

anna onnellisten aamujen maa.

Yksinäisten saarella

Yksinäisten saarella

Yksinäisten saarelta,
soudan selkä kaarella
vuotavalla paadella.
Pakanat pataansa aikoivat minut laittaa,
tai heimon heikoimalle miehelle naittaa.

Nyt utopian kaukomailla
avarilla aallokoilla,
myrsky vaanii karikoissa,
poissa on lemmenjolla.
Sielu tuuliajolla,
kauempana satamaa,
saa aallot laivaa keinuttaa.

Lauantaina laineet löivät
yli laivan ,lokit kaikki
eväät söivät.
Merenneidot karkeloivat,
rannoilla saarien,,
unessa olin laivassa
kapteenina kannipaalien.

Kadotettu rakkaus
poissa eväspakkaus
karikoihin maailman
tämän purren ohjastan.

Surun samettirasia

Suru käy sydämeni päälle istumaan,,
en onnesta nyt muista palakaan.
Olen sielultani pieni tyttö mi kätkee
kyyneleet, ne pakattu on samettiseen rasiaan.

Ei rikkinäinen sähikäinen,
voi onnellisuuden ilmaa hengittää.
Ystävyys se hetken aikaa voi hiukan lohduttaa.
Toivon vaan nyt rauhan surusydämelle joskus saan
ja löydän avaimen suljettuun samettirasiaan.

Miksi aina näin käydä voi,mun sydämeni soittorasia ei koskaan
iloisesti soi. Kevään keijut jossain karkeloi,
ja törmään menninkäiseen ihanaan.
Hän sydämensä mulle lahjoittaa,
en sitä pysty vastaan ottamaan,
koska sydämeni jäi onnettoman ihastumisen
suljettuun soittorasiaan.

Olen rikkinäinen sähikäinen
nousen taas päivään seuraavaan,
avaimen nyt toivon löytyvän lukittuun
sydämeni sururasiaan.

Hannu ja Kerttu

Hannu ja Kerttu ,rypäleterttu.
Piparitalo paloi pohjaan,
noita sanoi, oikealle tielle ohjaan.
Satujen saari, sateenkaari
ikkunan alla,
satujen kyyhkyt lentävät matalalla.

Lapsille satu,
pelottava katu
yksinäisen astua,
siellä voi rapakkoon astua,
kenkäkin kastua.

Kaksoset vallan hirmuiset siskot,
niitä kiinnostaa sisiliskot.
Äiti on äiti, ja lapsi on lapsi,
mummo on mukava harmaa hapsi.

Runojen joukko,
suunnaton loukko,
syöksyy lapsille ainoastaan.
Prinssi, ja prinsessa ,ritari saa olla
äiti ei koskaan kuutamolla.

Meillä on äiti kamala aivan,
näkee aina kirjoittamisen vaivan,
ja seilaa kannella satujen laivan.

Turkoosin tuoksua

Turkoosin tuoksua,
päivien juoksua,
mäkiä pitkin,
eilen itkin.
Tänään nauran,
huomenna näen taas lumiauran.

Ensi viikko saapuu,
tulee suvi,
ja alkaa liukkauden
luoma luistelu huvi.

Pinkki pipo,
koiria kaksi,
elämän saa aina paremmaksi.
Kirjoitan runon,
kirjoitan laulun,
tai aikaan saan iloisen taulun.

Ystävien joukko,
kuin lämmin loukko,
puristaa valtaansa lämpimään hellään,
maailman menoa yhdessä ihmetellään.

Otavan ornamentit

Otavan ornamentit piirretty taivaan kirkkauteen,
meteoriittiparvi lentää avaruuteen.
Kaukaisuudenkristallit hyväilevät Venuksenpintaa,
ei se onni kysy koskaan rakkauden hintaa.

Oikuttelevatoinaat kohtaavat maaliskuunyössä,
kuin ylikuumentuneet majakanvalot työssä.
Mustasukkaisuudenvarjo peittää kaiken alleen
rakkaudenjumalatar niiaa kuninkaalleen.

Kevät sitä on ravistettava ennen käyttöä,
se yllättäen iskee arimpaan paikkaan.
Valo häikäisee pimeän sielun
luo tunnelman niin raikkaan.

Kesää kohti laukkaa levottomanmieli,
elämä on kuin kauhuelokuvankieli.
Adjektiivit jyräävät kaiken alleen, alkaa sanojen
kilpajuoksu. Kohta taas on kevään tuoksu.

Katkeruus

Katkeruuden kalkki,
vauvan talkki välissä varpaiden
helpottaa hetkisen.
Aseista riisuttu sydän rikkinäinen
rinnassa lyö.
On jälleen keskiyö,
kevään keijut revenneiden siivin
pakkashankien päällä.

Marjalan ABC- houkuttelee hiljaa
ostamaan täysiviljaa.
Levottomat jalat vievät eteenpäin,
pinkki pörröhattu kinoksien välistä
hämmennystä aikaan saa.
Eteenpäin elämässä porhaltaa
särkynytsydäminen-nainen,
otetaan vielä samanlainen.

Aurinko armottomin iskuin lyö
päivään alkavaan,
heijastus neonvalojen
luo muiston heikon
kuutamon kajosta ja mielen kuvaan
muistuu otavan kaunis tähtivyö.

Joensuun kaupunki

Joensuu jokien maa,
ilosaarta joet rakastaa.
Kosket kovatvaljastettunakin,
vaaralliset virtapaikaikat.
Houkuttelevat hopeiset helmikuunjäät,
petolliset heikot poukamienpäät.

Kesällä taas naarataan,
hukkuneita etsitään
koskien alta.
Joku löytyy jopa Marjalan kanavalta.

Kuolema jokea kulkee hiljaa,
kerää talteen tuonen viljaa.
Menetin kerran minäkin joelle ystävän kalliin,
koski korjasi hänet kuoleman talliin.

Sattuu

Sattuu koskee vaan
nyt kyynelmeri vallan saa.
Näitä ei lausuta ääneen,
on kylmää pimeää
ja kaiken peittää jää.

Kohta pettää pää
ja kaikki häviää,
ei yhtään kävijää,
mä iloisena nää.

Vain sydän ymmärtää,
mi määrä tuskaa kärventää.
Kaikki se murhe mi sydäntäni painaa
on onni maailman tään vain lainaa.
Nyt on pimeää ja huuto kimeää
mikä ilman lävistää ja
kaiun aikaan saa.
Nyt huudan kamalaa,
ja toivon manalaa
vain päälle maan.

On vain toivottomuus
ja suunnaton avaruus
mi kaiun huudon toistaa;
yön tähdet kirkkaudessa vain loistaa.

En ole päiväperhonen

En ole päiväperhonen
nyt sulle kerron sen.
En lennnä kukasta ,
kukkaan leikkien.
Vaan nainen mi haluaa kokea
aidon rakkauden.
Et leikki seuraa minusta sä saa.

On suuri ystävyys, sekä
aito sydämellisyys
vain aidointa mitä minulta kokea saat.

Hetken pienoisen
mä lensin iloiten,
ja annoin sydämen
nyt leikkiin rakkauden;
hetkiseki vaan.

Nyt siitä maksaa saan
suuren kyynel maan
mi peittyy purppuraan
ja suruun katkeraan.

On lento matalaa,
ja tunne katalaa,
sen eestään löytää saa,
jos pettää alta maa.

Vaan en ole päiväperhonen,
käyn tielle rakkauden
vain tuska seuranain.

Vaan illoin, kun katulamput syttyy
ja alkaa öinen hämäryys,
niin sydämeni täyttää syys.
Mä lennän unen maahan vaan,
ja pois tuskan viitan
päältäni saan.

Maaliskuuta odottaessa

Nukkuu maa ja nukkuu meri
maahan valuu viattomuuden veri.
Labyrinttiin eksyin taas lankakerän
hukkasin,
kaiken kauniin menetin.
Maaliskuussa malttamattomuus
vallan saa oinas oikullinen kevään
ratsuna ratsastaa.
Helmikuu on hetken vielä,
eipäs kiirehditä siellä.

Talven lapsi tallustaa
kohti kylmän kuolemaa.
Kevään keijut kimaltelee
valo vallan kahvan voittaa,
konsertin talitintit soittaa.

Tahtoisin jo niin päiviin onnellisiin,
eksynyt olen pois elämästä.
Ilo onni poissa on
pimeys niin mahdoton
sieluani tummentaa.
Eeva maistoi omenaa,
tahtoisin niin minäkin
miehen mukaan päivihin.

Rakastan

En usko että kevät on kaukana
vaikka vielä on pakkasta.
Syttyy pimeydessä aamun lamput,
valaisevat huoneet pimeimmät
ennen kuin aamu taas sarastaa.

Tahdon auringon valoon taas
liikaa rakastan taas liikaa.
Äänet kevään palaa sieluni maa
se huutaa tuskassaan
suurta kaipuutaan.

Ei koskaan rauhaa saa
sydän rinnassani pauhaa maa,
vain unelmissaniko saan rakastaa.
Tämä päivä taas kaiken pakastaa.

Mä avaan sydämeni päivään nousevaan
nyt öiset unet usvaan katoaa
ja uusi päivä onnellinenko? korjaa satoaan.

Maaliskuinen kujakissa

Maaliskuinen kujakissa
viihtyy tekoturkiksissa.
Mokkanahkaa päälle laittaa
korkosaappaat jalkaan koittaa
viimein jälleen kevät koittaa.
Leuto tuuli kylmän voittaa
kyyhkyjen laulu ilmassa soittaa.

Kevät saapuu oinas ohjaa
keväälle nyt lujaa pohjaa.
Unet levottomat saapuu
talven valta jalkoihin kaatuu.

Kohta heiluu hameenhelmat,
alkaa villit kuvitelmat
helkkyessä kevät hankien;
tulee aika unelmien kankien.

Unessa utopian kaukomailla
olin taas Joensuussa torilla
keskikesän karkeloissa,
niissä joissa kansa istuu kuuntelee
musiikkia Suomen suven,
sylissä istuin toripenkin suden.

Kevät saapuu Joensuuhun

Herään vieraaseen päivään,
aurinko nostaa säteitään.
Ja mä mietin kuinka sua
niin paljon haluan.
Öisten unien kauneimmat kajot,
Outokummussa
jäärata ajot .
Jäinen tuuli kalvaa

Lisään pakkas-salvaa.
Syttyy, syttyy kevääseen kituva liekki
puhalletaan yhteen hiileen,
poissa kylmyys naisen viileen.

Liikaa ,liikaa kaipaan sua liikaa,
lipsuu ajatukset kuvaan kauneimpaan.

Soinnuissa suloisen sävelen,
kaarisiltaa päin kävelen.
Marjalaan kevät saapuu taas.
Joensuussa kevät herää maaliskuussa.
Pilvien taa aurinko vaeltaa saa,
silti kevät palaa taas karjalaan.

Rikotut lupaukset

Joka sanansa syö
se sydäntäni lyö,
sieluuni saapuu pimeä yö.

Sitä uskoo aina,
arkena, ja sunnuntaina
lupauksiin toisen.

Hän joi sen,
viinin katkeran,
sammui matka miehen janoisen.

Kylmä pakkashanki,
ja unelmien rautakanki.
Vain harhaa,
utopiaa ,haaveiden jäinen maa.

Helmikuu mieltä heittää,
kuumat kahvit mies keittää;
ystävä ymmärtäväinen,
sunnuntai huomenna on.
Sitten maanantai mahdoton,
ja nainen vallan tahdoton.

Kevätväsymys

Torkun taas, palelee,
nukuttaa,
murheet tahtoisin hukuttaa
helmikuun hankien alle.
Maaliskuun tuskan huudan maailmalle,
kevät keikkuen kompuroi
aurinko aukaisee taivaan kannen.

Mieli on musta, täynnä onttoa oloa.
Runot täynnä tekstiä noloa.
Mieli tekee jotakin _ _ _ _a.

Sensuuri iski runoon tähän,
hengähdän hetkisen ihan vähän.
Sielu on rikki sirpaleina,
usko en mitään , toivo en mitään
katseen alas painan ,
pään käännän itään.

Lauluksi tarkoitettu teksti

Alla sateenkaaren

Alla sateenkaaren jossain on satumainen maa.,
siellä afrodite paljain rinnoin ,hunajaa ammentaa.
Jossain yössä yksinäiset keijut perhos-siivillänsä lentää saa.
Suomen maassa kansa kinoksissa taas vaeltaa.

Jossain taivaspaikkaa yksinäinen
katulampun alla sammuneena odottaa.
Mustan maijan ääni voimistuen
yössä ujeltaa.

Taas sydän itkee valittaen
suurta ongelmaa. Nilkuttaen kaunis nainen
taxijonoon sukeltaa.

Katulampun alla paikka Jumalalla on
armoansa ammentaa.
Aamuyöhön unettomat jatkaa taivaltaan,
runoilija uuden laulun jossain kirjoittaa.

Joensuun yössä herään aura-auton työhön ahkeraan.
Kohta uusi aamu alkaa taas jälleen sarastaa.
Lumikolan joku katoksesta taas varastaa.
Aamun valvon,sua palvon.

Uni jälleen katoaa, yksinäisyys sydämessä
jälleen vallan saa.

Geenit

Sain polttavan veren,
se myrskyää aina.
Sieluuni kuohuvan meren,
sen tyyneys on vain laina.
Mafian pelko,
geeneissä vallan saa.
Esi-isien haamut kutsuu
mua kohti Sisiliaa.

Italia iskostuu alitajuntaan,
verenperinnön kuohuvan
tunsi myös isäni suonissaan.
Oli hän tumma ja komea mies,
ei ollut lämmin hänen kotinsa lies.

Isoisoisä pakeni kohti Venäjää,
oli karu kova pakkas-sää,
hän perille silti saapua sai.
Tsaarin hovista asesepän paikan sai.

Oli ukkini nimeltään Veikko,
oli viinalle aivan liian heikko.
Lämminsydäminen oli hän mies,
ja rakkautta täynnä kotinsa lies.
Mummoni mun oli ihmeellinen nainen
pituutta paljon ,ja sydän lämpöä täynnä.

Uusi aika

Nyt ,kun taivas hehkuu tulta purppuraa,
media vain suoltaa surusanomaa.
On maa vallan hullunkurinen,
on sekaisin sen kierto säännöllinen.

Maa ja ilma radallaan,
jatkaa kiertokulkuaan,
niin kauan kunnes kohdataan,
tämä kiertokulku tunnetaan.

Isät, äidit, veljet , siskot
itkevät kuin hirmuliskot.
Sammuu tähti viimeinen
vie musta aukko kaiken sen.

Näen unta näkijän
ja ilmaan nostan päkiän.
Ajatus on raskas kantaa,
hellyyttä ei voi kukaan antaa.

Aika menee rukousnauhaan,
jätä uni minut rauhaan,
pahuutta en nähdä saa
en tahdo tulevaisuuteen kurkistaa.

Ruususen unta

Ruususen unta nukkuu maa,
tahtoisin minäkin nukahtaa.
Lunta täynnä koko valtakunta,
kinoksien takana vaarat vavahtaa.
Ahdistus painava sydämen valtaa,
puhe puuroutuu; sammaltaa.

Aika on tullut tuomio kellon,
muistan vielä tragedian Sellon.
Sydämen päällä painava kivi,
tekstiä syntyy muutama rivi.


Laaksossa murheellisten ,
vaeltaa kansa,
koettaen kaikki parastansa.

Herra on hetkisen parempi muita,
narri surullinen tekee naurusuita.
Kävelen ,matkalla ei ole päätä,
ja häntää hetkisen sataa märkää räntää.

Helmikuun ajatuksia

Kantapäillä kaavat kangistuneet,
viimein pääsen syvään uneen.
Sielu puhdas palasina ,
sirpaleiden suuri joukko.
Ajatusten musta loukko,
aloittelen helmikuun,
unilaivan luotsaajana.

Sanoista taas pitkä jana,
kevät keikkuen tulee,
mielen pistää matalaksi,
ajatukset katalaksi.

En tahdo enää olla
yksinään nyt kuutamolla.
Tulisi mies,
jolla oma lemmenjolla.
Yksinään ja tuuliajolla
kahta kantaisi ,
piilopaikan antaisi.
Pois yksinäisestä maailmasta.