Ajattomuus

Aika se hyppäsi ulos uomastaan,

suuteli veli Tuomastaan.

Minä virran yli hyppäsin,

Virran Olavin. Niin meri

kuiskasi alla avaruuden kuun.

Tulin hiljaa suureen unienseikkailuun.

Niin hiljaa on tuo aika,

joka tiimalasistaan pois karkasi.

Kuolema nyt ajattomuuden

kanssa häävalssiin käy.

Viikatenainen hymyilee,

on pysähtynyt aika.

Joulukuun ilma on

tummuudessaan liian harras.

Nukkuu, päiväsäteet pois

kaamosajan yli.

Niin kaipaavat, sädekehin

himmein, kutsuu niitä

yön menninkäisten

pehmyt lämmin syli.

Juuri sinulle oinaalle

Linnunradallaan tähti törmää

toiseen tähteen ja me suudellaan.

Aika täällä maailmassa

ylitsemme lensi,

tänään näen sen asian

paremmin. Nyt unessani

asian mä oivalsin, tänä

yönä istun ajatuksieni

kanssa tähdensakaralla.

Olet ajastuksissani,

sieltä et katoa milloinkaan.

Muistan sinut kuin valon

matkalla tähtiin.

Minun sydämeni on

tunteille joskus niin turta.

Rakkauteni sinuun ei katoa

milloinkaan, se päättömästi

avaruudessa vaeltaa.

Etsii pakopaikkaa seuraavaa,

en ehtinyt piiloon ensin,vaan

minä unessani luoksesi lensin.

INSPIRAATIO

Inspiraation vyöryessä, läpi aivojen.

Minä ujona seison elämän alttarin edessä.

Nöyränä notkuvat polveni,

olen nöyristä nöyrin.

Allikossa, sekä ojassa joskus konttaan,

möyrin.

En ole koskaan keskiluokkaan sisälle

hukkunut, olen vain nuorena

taiteilijan verenkuohuun

ikuisesti nukkunut.

Ujouden kaapuun vuosikymmeniksi

pukeuduin, viimein voitin sen

piileksivän jäniksen ujouden.

En ole kaunis, en helppo,

persoonallinen olen niin.

Maailmannainen, joka miehen aivoilla

varustettiin. Minut kauan sitten

alistettiin, nousin siitä

jaloilleni seisomaan.

En kaipaa tukipylvästä,

kaipaan rinnalleni

miestä heikkoa tai ylvästä.

Ihmistä josta tykkään eniten,

jakamaan elämääni, rinnalleni sen ihmisen.

Rakkauden nimissä

Rakkauden nimissä niin

paljon toisimme tahtomattomamme

loukataan. Mustat sukat,

täysi pää, niin paljon maailmalle

se vahinko voi lähettää.

Et veli voi polkuani tasaiseksi

pettymyksiltä tasoittaa.

Ne harha-askeleet on minun

ottaa itse, vaikka ne usein

pahoin satuttaa.

Ikuisuus voi olla se silmänisku

kestää nanosekunnin,

onnenhetki pieni niin.

KOHTI OINAIDEN AIKAA

Tammikuu on kuukausista

jaloin sen pimeyden jälkeen,

kuljen aroin jaloin.

Helmikuussa hohtaa helmet

hankien, alkaa unelmat,

ja haaveet kuvitteellisten

rautakankien.

Sydän on vankilassa rakkauden,

minä seilaan seitsemällä

merellä, utopian maan.

Riimittelen riivattuja

lauseita kaipauksen.

Maaliskuussa kollit huutaa

kaipuutaan, ne vierekkäin

aidoilla mouruaa.

Maaliskuu on oinaiden

kuu, alkaa keväiseen

taisteluun.

Kumman sarvet on vahvemmat,

kumpi meistä alistuu,

yhtyvätkö polkumme,

vai erkanemmeko

omille teillemme.

Nyt on tänään, eilinen

oli jo. Kohta huudan huomiseen,

sanat uuden maailman

kiertokulun luomiseen.

VAIN LAULU

Minne tieni tänään viekin,

olen nainen niin kovin pieni.

Elämäni korttipöytään

lätkäisen sen viimeisen

patajätkän.

Nyt kirjoitan ehkä

pienen laulunpätkän,

ne kauniitkin muistot

voi joskus kauniin

purppuraisen hetkenkin

jälkeen ahdistaa.

Minä, ja minun pää

taivaanrantaan tahtoo

maalata, runoilla,

lauluilla kauniin purppuran.

Aamulla, kun heräsin niin

vyyhdin kauniista muistoista

kerälle kiersin.

Sytytin taas roihuun väärän

liekin rakkauden,

sen stumppaat sinä

sammuksiin säälien.

On se niin itsepäistä,

rakastaa miestä

surullista yksinäistä,

joka elämäänsä

tuhlaa pullo kerrallaan.

Polttaa yhtä aikaa kummastakin

päästä elämänsä kynttilää.

Niin säälittävää on tämä

surullinen yhteinen elämän tie.

En keinoa löydä mistään,

sortunutta ylöspäin nostaa,

kohottaa. Laulun melankolisen

taas ylös rustaan,

kun lunta alkaa tuiskuttaa.

Lunta joka lailla untuvien

maan päälle laskeutua saa.

Nyt on talvi, ja hetken

melankolinen lauluni soida saa.

Me Suomalaiset ollaan niin melankolinen

kansa, niin melankolinen on meidän maa.

Kadunvarret, vaan jäätyneitä lumisia

talvenkuurapuita kasvattaa.

Minun sydämessäni kuva rakkaan

kevyesti lämmittää. En jaksa enää

tätä pettymysten peräkamaria lämmittää.

KANTRIBIISI SUNNUNTAIN

En ketään tiedä miestä

niin yksinäistä, sekä

itsepäistä kuin sinä olet.

Niin saapui taas aamu

jälkeen yön ihmeellisen.

Minä runojani taas

täällä rustaan,

johonkin viestiin

naamakirjassa vastaan.

Viimeyönä olin taas laulanut,

ja tanssinut oltiin taas kuin

Andre ja Jean.

Se sisälläni suloisesti ravisuttaa,

on suloista sekä haikeaa.

Miksi tämä maailma

monelle yksinäiselle sielulle

on aina liian vaikeaa.

En puolestasi taakkaasi

voi elämän kantaa,

käden sinulle vain

voin ojentaa.

Vastaan ota tämä pieni

lauluni minun,

ei täällä kaiken tarvitse

aina olla niin itsepäistä.

Joukkovoima, joukon

melankolia meitä

paremmin huomiseen

eteenpäin vie.

Kanssa sisarien, ja veljien

astua eteenpäin on

keveämpi tie.