Muutos

Sinä yönä syntyivät hauraat jäät,

hyytyivät veden valumisesta räystäänpäät.

Alkoivat syksystä erkanemaan kylmemmät säät.

Silloin olivat syksyn, ja talvenhäät,

ne valssia tanssivat luonnonajat kovin itsekkäät.

Olin jäisestä lemmestä aivan turta, ja

kirkkaimmat tähdet saivat taivaan valosta sykkimään.

Muutos huomaamattomanraju, sinä yönä hävisi

kaikesta ajasta järki, sekä taju.

Yhdessä olemme, toki emme, ylpeyden keskellä

nielemme vain kyyneleemme.

Ole minulle valo pimeyden keskellä

Öisin unet yrittävät korjata

niitä vaurioita joita päivät

elämässä aiheuttavat.

Pahinta vahinkoa turha

pelko meille voi aiheuttaa.

Me hyvyyttä, ystävyyttä

tukea toisiltamme tarvitaan

he ovat valoja pimeyden

reunoilla. Maailma on nyt

kaaoksen keskellä on

ymmärrettävä ottaa tukea

vastaan täällä järjettömyyden

keskellä. Suurimmat kauhut

lamaannuttavat minut

paikalleen haromaan henkeä

niin kuin kala kuivalla maalla.

Silloin kun eksyn pitkään

pimeään tunneliin niin

ole siellä minun kanssani

muista ottaa tulitikkuja mukaasi.

Voit olla minulle se pelastava

valo täällä pimeyden keskellä.

Tuomaan päivää kohti

 Aika se hyppäsi ulos uomasta,

suuteli veli Tuomasta.

Minä virran yli hyppäsin,

Virran Olavin. Niin meri

kuiskasi alla avaruuden kuun.

Tulin hiljaa suureen unienseikkailuun.

Niin hiljaa on tuo aika,

joka tiimalasistaan pois karkasi.

Kuolema nyt ajattomuuden

kanssa häävalssiin käy.

Viikatenainen hymyilee,

on pysähtynyt aika.

Marraskuun maa on

tummuudessaan liian harras.

Nukkuu, päiväsäteet pois

kaamosajan yli.

Niin kaipaavat, sädekehin

himmein, kutsuu niitä

yön menninkäisten

pehmyt lämmin syli.

Tunturin tyttö

Ajan ketjut mitenkä ne punottiin,

millä lailla silmukka toiseen liitettiin.

Miten juhlittiin kypsyvää viljaa,

elon juhlaa meluten, vai hiljaa?

Hallavien soiden harsoiset ketjut.

Keijut tanssimassa niittyvillan yllä,

aurinko kruunaa aamut ,yön

kanssa syleilyllä.

Sanani saappaat niiden raskaat jäljet,

upottava turve kantojen alla.

Lepopaikka letteen keskellä,

toiveunta vain. Se hetki kesäyön

valaistaan pallosalamalla.

Halojen valot loistavat yllä vesien,

minä Eino Leinon runojen taikaa

usvasta imen kesien.

Muistan Saima Harmajaa,

senkin tutun jälkipolvien nimen.

Eeva Tikasta lähti ääntä,

kaihoisaa katsetta, ja harmoniaa.

Ystävyys yli vuosikymmenten kantaa saa.

Vahvuutta olla niin kuin tervaskanto,

ryhti ylväs ja hyvä ulosanto.

Ei kultaa, ei kunniaa, sitä tuskin

tarvitaan. Auringon kullasta loistavat

pinnat järvien. Minä olen unelmissani

tunturin tyttö, kairaa kohti kävelen.

Soittaa Seitarummut pumtsi pum,

ja tunturissa ulvoo susi.

Minä, ja Eeva kaksi erilaista,

Suomen kansan kirjoittavaa naista.

Tänään

Elämää tuhlataan yllin kyllin

on aika häähunnun, ja mustan

suruharson tyllin. Tunnen valuvan

ajan välistä sormien, ja taistelen

elämästä keskellä normien.

Tylsyys liian usein rappaa

seinää elämän, ja tunnen

yksinäisyyden kuin hirttonuoran

kaulani ympärille pyrkivän.

Miten täällä pärjää Hilarius

Hentomielinen, ja mitenkä

lyhyt voikaan olla lento

perhosen kaltaisen ihmisen.

Minä joskus hukun massaan,

liian usein minut silti aina

huomataan. Sanovat taide

on elämän mauste, ja mitä kirjoitan

se toisinaan innostuneena huomataan.

Tänään minä kellun rakkauden

lapsivedessä, ja ehkä huomenna

synnyn syrjäiseen runottomaan

maankolkkaan Äiti maan

napanuoran kiristys se on

aina levottomalla sielulla veressä.

Taivaankannen takoja

 Kuka kokosi Kotkan munankuoren palaset

alkumerestä.

Takoi niistä taivaankannen.

Laittoi pilvilapset vaeltamaan,

piirsi tähdet avaruuteen mustan aukon

ikuisuuteen, väritti revontulien juuret

sitä emme pysty käsittämään

Mikä on se voima,

jota kaikki solut palvoo?

Mitä onkaan yksi ihminen,

joka revontulia tuijottaen

öisin valvoo ?

Oletko tässä vieressäni

ikävässä,

kun maailmankaikkeus

pyörähtää? Maailmanlopun

palvojat yön tuijottajat

tähtitaivaan valvojat;

silloin kuin avaruus nielaisee auringon

olemmeko yhdessä jälleen?

Liikkuvatko tähdet

aurinkotuulen mukana?

Raapivatko revontulet taivaankantta

tansiin tahtiin

Tulenko nuoreksi jälleen,

jos tarpeeksi kauan odotan.

vai kuivunko

paikalleni

lailla suolapatsaan

Oodi marraskuulle

Tyhjästä syntyy, pimeästä

versoaa.

Verannan, jäätyneet ikkunat.

Jääruusut puhkeavat kukkaan,

hallan iskiessä miekallaan

yli marraskuun maan.

Ilman halki, virtaa kylmyys.

Sysimusta jäätävyys,

valloittaa maankamaran.

Odottamista, joulua kohti

ryömimme varjojen alla

kasvavassa pilviverhossa.

Hämärä käy yli maan,

minä sisälleni tuikun

sytytän. Sillä valolla

kirjoitan oodin marraskuulle.

Minuus miinuksella

odotamme jääkuningattaren

vierailua. Talvenkuninkaan

kruunajaiset.

Menninkäiset luolastaan,

heräsivät pimeydessä

saalistamaan.

Särkyneitä päivänsäteitä,

joidenka siivet olivat

liian hauraat. Lentämään

turvaan valoon.

Siellä täällä lumisia pieniä tupsupalloja,

odottamassa talvenvallanaikaa,

oikeita jäähileitä.