Kun kuolema tuo kehiin viikatettaan,
minä rukoilen, ja katseeni käännän Mekkaan.
Yksityiset tohtorit narreina touhuavat,
ja lantti kirstuun taas kilahtaa.
sillä heikkoa huojuttaa, kuume jo polttaa.
Näin enkelin — se otsaa kosketti,
ja valon lailla nurkan taakse vilahtaa.
Mut sydän ei pelkää, ei horju, ei kaadu,
sillä rukous kantaa ja rakkaus raivaa.
Kun lähimmäinen sairastaa, me vartioimme,
kuin yölamppu, joka ei sammu, ei haihdu.
Ja vaikka varjo käy yli huoneen hiljaa,
me seisomme vierellä, käsi kädessä,
kunnes aamu avaa ikkunan
ja parantava tuuli kulkee sisään. 13.1.2026(c) satu tanninen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti