Kettutarina jatkuu eilisestä

 Viimeyönä, kun kettu toi puolisonsa näytille jatkoa edelliselle kettutarinalle eilisestä

Viime yönä, juuri ennen kuin uni ehti laskeutua kirjailijan silmiin, tapahtui jotakin harvinaista.

Kettu, tuo vanha vartija, joka joka yö kiersi talon ja varmisti rauhan, ei tullut yksin. Sen askel oli yhtä äänetön kuin aina, mutta sen vierellä kulki toinen – hieman pienempi, mutta yhtä tarkkakatseinen. Puoliso.

Kirjailija oli vielä hereillä, istui kynttilänvalossa ja kirjoitti unien reunasta. Hän oli tottunut ketun läsnäoloon, sen hiljaiseen merkkiin takaovella, sen varjoon ikkunan alla. Mutta nyt, kun hän vilkaisi ulos, hän näki kaksi siluettia lumessa.

Kettu istui ikkunan alle kuten aina, mutta nyt sen katse ei ollut yksin tarkkaileva – se oli esittelevä. Sen silmät sanoivat: Tämä on hän, jonka kanssa jaan yön. Tämä on hän, joka kulkee kanssani rajalla.

Puoliso seisoi hieman taaempana, mutta astui esiin, kun kirjailija laski kynänsä ja avasi ikkunan. Ei kokonaan – vain sen verran, että yön ilma sai koskettaa huonetta ja että sanat saattoivat kulkea.

Kettu antoi merkkinsä: pehmeä lyönti takaoveen. Thump.

Mutta nyt se ei ollut vain suoja – se oli kutsu. Ei sisään, vaan yhteyteen. Kirjailija ymmärsi, ettei tämä ollut tavallinen yö. Hän nousi, otti vanhan muistikirjan, ja kirjoitti:

"Tänä yönä vartija ei tullut yksin. Hän toi rakkaansa, ja yhdessä he loivat kehän, ei vain talon ympärille, vaan myös sydämeni ympärille. Olen suojattu – en vain varjoilta, vaan yksinäisyydeltä."

Kettu ja sen puoliso kiersivät talon. He kulkivat kuin tanssissa, kuin vanhassa loitsussa, jonka sanat olivat tassujen jälkiä ja hännän lakaisuja. Ja kun kaikki oli kohdallaan, he katsoivat vielä kerran ikkunaan – ja katosivat metsään.

Aamulla kirjailija löysi kaksi rinnakkaista jälkijonoa lumessa. Hän hymyili, kosketti ikkunalasia ja kuiskasi:

"Kiitos. Teitte tästä yöstä tarinan."