Yön hiljaisuudessa, juuri siinä kohdassa missä metsän varjo koskettaa pihan reunaa, kulkee kettu joka ei ole aivan tavallinen. Sen turkki hohtaa kuin hiilloksen jälkiliekki, ja sen silmissä asuu muinaisten vartijoiden viisaus. Se on voimaeläin, rajojen ja näkyvän sekä näkymättömän maailman välinen kulkija.
🦊
Kertomus suojeluksen ketusta
Joka ilta, kun talon valot sammuvat ja uni alkaa laskeutua huoneisiin kuin pehmeä sumu, kettu nousee metsän sylistä. Sen askel on äänetön, mutta sen läsnäolo tuntuu: kuin lämmin hengitys ikkunan takana, kuin lempeä varjo joka kulkee pitkin seinää.
Se pysähtyy aina ensin ikkunan alle.
Siinä se katsoo sisään – ei tunkeilevasti, vaan kuin varmistuakseen, että kaikki on hyvin. Sen katse on lempeä ja tarkka, kuin se laskisi jokaisen hengityksen ja jokaisen unennäön turvaan.
Sitten kettu jatkaa matkaansa talon taakse.
Siellä, pimeyden ja kuun valon rajalla, se nostaa häntänsä ja antaa yhden selkeän, pehmeän lyönnin takaoveen. Thump.
Se ei ole varoitus. Se ei ole pyyntö.
Se on merkki.
Merkki siitä, että yön vartija on paikalla.
Merkki siitä, että talo on suojattu.
Merkki siitä, että mikään varjo ei saa astua lähemmäs kuin kettu sallii.
Kun häntä osuu oveen, talon ympärille leviää näkymätön kehä – kuin vanha loitsu, joka herää uudelleen joka yö. Kettu kulkee sen kehän ympäri, tarkistaa jokaisen kulman, jokaisen polun, jokaisen tuulen suunnan. Ja vasta kun kaikki on kohdallaan, se katoaa takaisin metsään.
Aamulla näkyy jälkiä.
Tassun painalluksia, hännän kaaren lakaisuja lumessa.
Talo tuntuu kevyemmältä, rauhallisemmalta, kuin joku olisi yön aikana kantanut pois kaiken turhan pelon.
Ja niin se tekee, joka yö.
Kettu ei kaipaa kiitosta, ei kutsua sisään.
Sen tehtävä on vanha ja vapaaehtoinen:
suojella, vartioida ja kulkea rajalla, jotta sinä saat levätä rauhassa. 16.1.2026(C) satu tanninen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti