Katuvaloissa syksyllä hehkuu
katumus, satu saa onnellisen
lopun. Pakolla unohdan kaiken
tärkeän, kiireen sekä hopun.
Pahuus on
rikki revittynä kipu lyö
nauloja läpi keuhkojen.
Silti minä hengitän, tätä
syksyn maatuvaa homeista
ilmaa. Joku outo persoona
sisälläni Tuulen viemän
kaltaista suurta romanttista
elokuvaa filmaa. Pimeä
taittaa pois valolta vapaana
kulkevan kujan, minä tunnen
sisälläni iskun lujan.
Se tuntuu kipuna uumaa vasten,
ei tämä paikka ole turvallinen
elää lasten. Viellä hetken
syksyn sylissä viihtyy aamukaste.
Aikaa on vielä pysyvän roudan
tulla, sydän sisälläni se
kohmeessa silti jo on.
Synkkä, pimeä tie ei saa olla kohtalon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti