Pakina

Minä nainen tulin kirjailijaksi ihan vahingossa kun, sattuma iski vedon lyönnin ansiosta kirjoitus kuume kimppuuni.Siitä asti olen ollut kirjoittamisen suhteen kuin gramofonineulalla rokotettu. Joku voisi luulla, että olen kova puhumaan. Päinvastoin olen aika hiljainen puhumisen suhteen. Puhelin on aika turha laite minulle.

Välillä tuntuu siltä kuin olisin tuhkasta noussut fenix-lintu. Toisinaan alkaa tuntua että poltan päreeni, kun elämä tuntuu tyhjältä.Silloin kun rupeaa potuttamaan, kun leivänsaantikin näyttää epävarmalta. Hakeudun ongelle silloin tuntuu, että elämä on turhaa, kun minulle syötetään pajun köyttä. En pääse järjelliseen ajatukseen millään kiinni. Liian monta asiaa pyörii aivoissa yhtäaikaa. Täällä Joensuussa muistan, että aina ja joka tapauksessa allikosta ojaan noustaan. Enkä ole enää ollenkaan kuin airoton soutuvene aavalla ulapalla.

Kun nainen vähän aikaa erakoituu, niin jopa alkavat yksinkertaisetkin vitsit naurattaa. Naisesta alkaa tuntua että pois alta täältä tullaan, eikä jarruta edes virkavalta. Nainen myös erittäin mielellään kuuntelee kaiken maailman musiikkia youtubesta.
Ymmärrän, että en sittenkään ole vielä ihan täysin latvasta laho,puolittain vasta pehmennyt. Enkä enää värise kuin haavan lehti jos joku komea mies joskus yrittää korvaani jotakin lirkutella. Ainostaan vihainen rekkamies, osaa järkyttää välillä naisellisia nukkuvia vaistojani.
Saattaa sattua, että näin juhannuksen tienoilla naisen oven taakse ilmaantuu myös eräs tuttu hongankolistaja,tummahiuksinen, ukonkääpä. Häntä vaan en laske sisälle, vaikka kuinka huutelee posti laatikosta, ja kiroilee pelottavasti.
Minua on siis sahattu silmään muutaman kerran, vannon ettei se enää toistu.
Mutta ei hätää vaikka hongankolistaja lähti, en ole vähääkään pihkassa häneen. Me naiset jos ketkä tiedämme että paistaa se päivä risukasaankin.