Riman alla

Riman alla,
taivasalla, itkumuuri liian suuri.
Kyyneleistä syntyy virta,
liian musta elon pirta.

Taivasalla ilman rauhaa,
syksyn myrskytuulet pauhaa.
Paha syksy, pahin mieli
vuosiin ei ole ollut näin musta kieli.

Tyhjää, vailla iloa
naurua nolla kiloa.
Tahdo en tehdä mitään,
katseen käännän hetkeksi itään.
Usko en ilon päivään,
kesästä nyt muistot jäi vaan.

Kylmä saapui liian varhain,
poissa ystävä nyt parhain.
Rinnan päällä kivi painaa,
onnen hetket oli vain lainaa.
Olla tahtoisin vain vainaa,
ei mitään syytä iloon enää.

Jäävuori

Jäävuori päällä sydämen,
Titaniciksi tahdo en.
Soi laulu ta ta taa..
ja yhä jäätä sataa vaan.
Rummutus on armoton,
rakeiden rytmi tauoton,
on loppu tullut kesän tään
syksy saapunut on elämään.

Kesä kuumin poistui siis,
siitä liekkö päivää viis,
armoton tämä syksy on,
vie elämästä nautinnon.

Jäävuori päällä sydämen,
Titanicksi tahdo en.
Soi laulu ta ta taa,
ja yhä jäätä sataa vaan.

Kuljen katua Joensuun,
askelet lyö äänet katuun,
en usko enää kesän satuun.
Poissa lämpö armoton,
ja kansa kylmissään tarmoton.
Yhä sataa vaan, ja yhä
ovat paikallaan tori mummot
kuitenkin, vaikka kesän menetin.

Tyhjyys

En kirjoita mitään,
tyhjyys paperille leviää,
ei sanaakaan enää.
Ei syksyn kaudesta,
ei siitä ettei aika ehkä
riitä kokea kaikkea.

Kohta elämä sammuu,
hetken puhallan hiipuvaan
hiileen,
olen valmis lähtemään,
jos minut siirretään
pilvisille maisemille.
Sielu ylle sateenkaaren,
ruumis alle hautapaaden.

Ei katkeruutta lainkaan,
valmiiksi kaiken olen tehnyt,
vilja on kypsää niitettäväksi,
jos aikani tullut on liitettäväksi,
joukkoon enkelien,
maailmassa kiinni enää ole en
.

Väsynyt enkeli

Tahtoisin lentää kirkkauteen,
päälle sateenkaaripilven,
täällä maan päällä,
joka säällä olen orpo ainoastaan.
Jalat heikot horjuvaiset
huojuttavat lastaan.
On suojelusenkelini väsynyt aivan,
kun teen hänelle suuren vaivan.
Takaa suuren pilvilaivan,
ajatukset esiin kaivan,
paperille pujottelen
niitä sitten tuijottelen.

Yö vaan huoneeseen hiipii hiljaa,
kaataa väsynyttä viljaa,
viikatemies vaanii nukkujaa.
Syvään kuorsaukseen,
herää vaimo, ja
kääntää selän miehelleen.

Yö on tuskainen ,käy pimeys päälle
miekaniskun lailla,
on uneton nainen onneton ja toivoa vailla.
Lailla moukarin lyö kellon viisarit,
ääni voimistuu ja unet unhoittuu.

Näet enkelin nyt väsyneen, se yhä
istuu uudelleen,
ei siivet revenneet voi kantaa
eteenpäin.
Nyt kuolema saapuu,
ja nostaa viikatteen iskuun viimeiseen.

Linnunradan tuolla puolella

Mitä on linnunradan tuolla puolella,
sitä mietin joskus öisin,
kun suljen verhot huolella,
ettei loista tähdet
huoneeseen pimeään.
En kestä että lähdet,
kyynelmereen hukun
yli tulvivaan.

Kauaksi on kaipuu,
kun syliisi en päässyt lämpimään,
vartaloni taipuu tahtiin nyyhkytyksen,
kuolla tahtoisin ikävään.
Tulvii kanava Joensuun,
nyt virtaa kyyneleet,
ja suru tuskin
veden tuloon hukkuu.

Jossakin parit onnellisena nukkuu,
nyt on elokuu,
korjaa maamies jossain viljaa,
jossain onnettomat
suureen ääneen nyyhkyttää.
Kyyhkyt toista kertaa tänä kesänä
etsii seuraa jatkaa sukuaan.

Elokuu ja elonleikkuu,
surusilmät suurenlaiset,
missä yksinäiset naiset
kyyneleitään vuodattaa.

Mitä on linnunradan tuolla puolella,
sitä mietin joskus öisin,
kun suljen verhot huolella,
ettei loista tähdet
huoneeseen pimeään.
En kestä että lähdet,
kyynelmereen hukun
yli tulvivaan.

Elän päivän kerrallaan

Elän päivän kerrallaan,
hiljaisuus käy yli maan,
aika tuonen kellojen.
Kuulen kaiken yli hiljaisuuden,
miksi yhä kirjoitan,
se kantaa yli virran synkimmän.

On aika tullut luovuttaa,
tuska vain nyt kiduttaa,
ei järkeä, ei kanssakulkijaa
vain yksinäisyys satuttaa.
Se tuskan voiman monistaa,
kertoimilla korottaa.

Kaiho kaiken kadottaa,
tulevaisuus pelottaa,
pitkä yksinäisyys
tunnen sen.
Särjetty on kielet kanteleen,
virittämätön harppu uus,
poissa suuri tulevaisuus.

Kylmä kuin jää

Kylmä kuin jää,viiltävää;
kuuntele en.
Siivissä tuhkaa,
polttavaa uhkaa.
Surujen kaivo,
murheiden ruukku,
pimeä suljettu
painava luukku.

Usko ja toivo
ainoastaan,
joskus lohduttavat
synkkää lastaan.
Aika on tullut sateenkaaren,
aika satujen kauhusaaren.

Armoa anoin,
kitkerin sanoin,
saanut en mitään;
katselen itään
Moskovaan suuntaan.
Liekkien meri,
viaton veri,
maahan vuotaa.

Jumala niittää
elon viljaa,
syntinen valittaa
aivan hiljaa.
Usko ja tuska
kuuluvat yhteen,
Ruuth sitoo kansojen
lyhteen.

Aika lähenee
viimeisen elonkorjuun,
trombin iskiessä
jalkani horjuu.

En uskoani kiellä,
aika on tullut kyyneleet niellä,
armoa anon,
sammuessa viimeisenkin elämän janon.

Naisen silmin

Naisen silmin,
miehen korvin,
kierrän kehää hetken lorvin.
Jotakin, jos sanon,
ei kuule, ei muista.

Rakastaa, ei rakasta,
Kasvun paikka;
ei tahdo luovuttaa,
sotkee kaiken,
särkee kaiken.

Itselleen ei minua
huoli,
toiselle ei anna.
Jalkani, kun murtuu
ei tue minua
ei kanna.

Mitä tahtoo mies?
Satuttaako vain,
miksi niin paha julma,
miksi kohdalleni
julmuutta kerääntyy vain.?

Kaunis päivä jossakin

Päivä kaunis olla voi,
jossain kaiku rakkauden soi.
Jossakin on toive maa,
jossa kasvaa unelmaa.
Maa kaunis enkelten,
kirkkaudesta täyttyen,
pilvilampaat mellastaa,
kiertää suurta hattaraa.
Sinne minä tahtoisin,
lentää lailla kerubin.

Siipeni on mustuneet
Moskovassa palaneet,
kytee sulat vieläkin.
Metsäpalon selätin,
unelmissa ainoastaan.
Haaveet suuret purppuraiset,
kaikilla on erilaiset,
minä toivon ainoastaan,
lepoa rauhaa maailmaan.
Suuren suuri toive on
unelma niin mahdoton.

Palanut ja revitty maa

Palanut ja revitty maan,
huutaa suureen ääneen pelastajaa.
Uutisissa kaatuneita puita,
vaiti on aika,
savuava taivas,
liekit Moskovaa kuumentaa.

Naamakirjan sankarit,
lohduttavat naapuriaan,
mieliala maassa,
joskus enkelit taivaassa
suojelevat lapsiaan.
Liekeissä olkinainen,
katoaa savuna taivaisiin.

Jotakin suurta

Jotakin suurta,
jotakin pelottavaa,
piilotettu totuus
etsii paljastajaa.

Keskiviikon keveys
valtaa viikon,
torstain totuudet edessäpäin.
Aika on arvoituksien,
kuumien polttavien tunteiden.
Heittäydyn huumaavaan
huolettomaan päivän.
Painajaiset poissa,
suljettuna noissa
aivojen pimeiden sopukoissa.

Kesä tämä vain jatkuu,
loma kohta loppuu,
syksy saapuu hiipien
sitä pelkää yhtään en.
On aika lämmön polttavan,
on hetki kesän poistuvan,
rytmi luonnon kiertokulun,
se on rytmi elämän.

Planeetat radallaan

Kuin planeetat radallaan sivuuttavat toisiaan,
niin minä sinut ohitin,
palatakseni joskus kohdallesi takaisin.
Itsekkyys, ja tiukat aatteet,
ideat ja boheemit aatteet.
Rukous, sekä tahdonvoima
enkelten laulun patinoima.

Äsken luulin taas,
etten kirjoita enää milloinkaan,
mykkyys mielen valtasi,
ajatukset juoksevat salpasi;
lukkomuurin taa.
Sana taikka kaksi,
ei tee maailmaa paremmaksi,
tietoisuuden muurin rikkoo.
Tyhjyys kiertää radallaan,
palatakseen takaisin uudestaan.

Mykkä nainen sanoillaan,
kirjoittaa,ja kirjoittaa,
lukossa on puhearkku,
alla tilkkutäkki farkku.
Telepatiaa siellä täällä,
olen usein itsekkäällä päällä.

Unten maille vaellan,
ehkä löydän unelman,
jostakin avaruudesta,
kiertotähden vanaveestä.

Yhä uudestaan

Yhä uudestaan palat liimataan
saviruukun särkyneen,
jälki kyyneleen
kuivuu uudelleen.
Lähtökuopissaan on
ruukku kasaan liimattu.

Taas joskus tulee mies,
joka särkee ruukun kukaties,
pois unhoittuu taas vaarat elämän,
ja taas saan kokea ruukun särkyvän.

Siru sirulta vaan ruukku kasataan
sitä odottamaan, että särkyy uudestaan