Nukkenainen

Sinun ensirakkaus oli totaalinen nisti

sille äiti aina kätensä risti

ja katseen loi taivaaseen

nyt olet jo nainen viiden kymmenen

yhtä kaunis punahuuli kuin

30 vuotta sitten

nukkenainen puettu aina

kauniisti mustiin

kauan sitten me tutustuttiin

ja vuosikymmeneksi ystävystyttiin.

Mistä ylämäki alkaa yhdessä nostetaan me jalkaa

autetaan toista mäessä

ja minulla on aina hihassani hertta ässä

tässä elämässä niyhdessä kellutaan

vuosien ulpapalla

täällä coronan mustien pilvien alla

jolukuussa vuonna 2020 .

Uni

Pääsin lauseessa pilkkuun asti

sitten saapui tyhjyys

kolkko onttous kaikui

kallon sisällä

migreenin sahanteräkuviotkin

piileskelivät jossain

kivunkääntöpiirin takana

taiteilijoiden taudiksi kirjatieto

sanoi migreeniä

minä olin horroksessa kelluin

sielun alkumeressä

sillä päiväunilla olin

viereillut Mikä mikä maassa

siellä oli jättiläismäinen

maissipelto sinne olin

unessa ajanut Renault mallisella

sinisellä pakettiautolla se taisi

olla jättiläisen pelto takaa-ajajat

eivät saaneet minua kiinni

koska taivaalta saapui avaruusalus

joka sieppasi ne

siirryin unessa huojentuneena pitämään

perhekerhoa johonkin mystiseen paikkaan

jossa kasvoi puulattiasta tai lelukoreista

mustia maailman maukkaimpia marjoja

unessa lelut heräsivät elämään

ja niillä kaikilla oli kiire joulu oli

tulossa kaikki lelut olivat menossa

lasten joululahjapaketteihin.

sitten unessa kuului pasuunan

voimakkuudella äitii…. minun

tyttäreniääni huusi ja heräsin

takaisin Homosapiensien

saastuttamalle maapallolle (c) tanninen satu

Anni Domiini

 Silloin, kun aamu ja yö

suutelevat toisiaan.

Silloin me unenrajamailla

kohdataan.

Unessani olet vierelläni,

kättä pidät kädelläni,

Tarjoat minulle pisaroita huuliltasi

suudeltavaksi pois.

Silloin hetken aamu empii,

ja yö aamuyön kanssa kiihkeästi

lempii.

Viipyy, vielä varjot

jossain unenmaassa.

Vihdoin kunnes harmaa väistyy

valon tieltä.

Herään, nousen unenmaasta,

runon torstaille toivosta kirjoitan,

on siitä poissa soinnut melankolian.

Aavistus rakkaudesta, se roikkuu

Otavassa kiinni. Sydämeni täynnä lämpöä,

sinulla on viitoitettutie, totuus, ja avain porttiin,

sisälle unelmiini.

Olet kuin raikas helmeilevä Tokajin viini,

ja minä sinulle tahtoisin olla Anni Domini.

Muutos

Sinä yönä syntyivät hauraat jäät,

hyytyivät veden valumisesta räystäänpäät.

Alkoivat syksystä erkanemaan kylmemmät säät.

Silloin olivat syksyn, ja talvenhäät,

ne valssia tanssivat luonnonajat kovin itsekkäät.

Olin jäisestä lemmestä aivan turta, ja

kirkkaimmat tähdet saivat taivaan valosta sykkimään.

Muutos huomaamattomanraju, sinä yönä hävisi

kaikesta ajasta järki, sekä taju.

Yhdessä olemme, toki emme, ylpeyden keskellä

nielemme vain kyyneleemme.

Ole minulle valo pimeyden keskellä

Öisin unet yrittävät korjata

niitä vaurioita joita päivät

elämässä aiheuttavat.

Pahinta vahinkoa turha

pelko meille voi aiheuttaa.

Me hyvyyttä, ystävyyttä

tukea toisiltamme tarvitaan

he ovat valoja pimeyden

reunoilla. Maailma on nyt

kaaoksen keskellä on

ymmärrettävä ottaa tukea

vastaan täällä järjettömyyden

keskellä. Suurimmat kauhut

lamaannuttavat minut

paikalleen haromaan henkeä

niin kuin kala kuivalla maalla.

Silloin kun eksyn pitkään

pimeään tunneliin niin

ole siellä minun kanssani

muista ottaa tulitikkuja mukaasi.

Voit olla minulle se pelastava

valo täällä pimeyden keskellä.

Tuomaan päivää kohti

 Aika se hyppäsi ulos uomasta,

suuteli veli Tuomasta.

Minä virran yli hyppäsin,

Virran Olavin. Niin meri

kuiskasi alla avaruuden kuun.

Tulin hiljaa suureen unienseikkailuun.

Niin hiljaa on tuo aika,

joka tiimalasistaan pois karkasi.

Kuolema nyt ajattomuuden

kanssa häävalssiin käy.

Viikatenainen hymyilee,

on pysähtynyt aika.

Marraskuun maa on

tummuudessaan liian harras.

Nukkuu, päiväsäteet pois

kaamosajan yli.

Niin kaipaavat, sädekehin

himmein, kutsuu niitä

yön menninkäisten

pehmyt lämmin syli.

Tunturin tyttö

Ajan ketjut mitenkä ne punottiin,

millä lailla silmukka toiseen liitettiin.

Miten juhlittiin kypsyvää viljaa,

elon juhlaa meluten, vai hiljaa?

Hallavien soiden harsoiset ketjut.

Keijut tanssimassa niittyvillan yllä,

aurinko kruunaa aamut ,yön

kanssa syleilyllä.

Sanani saappaat niiden raskaat jäljet,

upottava turve kantojen alla.

Lepopaikka letteen keskellä,

toiveunta vain. Se hetki kesäyön

valaistaan pallosalamalla.

Halojen valot loistavat yllä vesien,

minä Eino Leinon runojen taikaa

usvasta imen kesien.

Muistan Saima Harmajaa,

senkin tutun jälkipolvien nimen.

Eeva Tikasta lähti ääntä,

kaihoisaa katsetta, ja harmoniaa.

Ystävyys yli vuosikymmenten kantaa saa.

Vahvuutta olla niin kuin tervaskanto,

ryhti ylväs ja hyvä ulosanto.

Ei kultaa, ei kunniaa, sitä tuskin

tarvitaan. Auringon kullasta loistavat

pinnat järvien. Minä olen unelmissani

tunturin tyttö, kairaa kohti kävelen.

Soittaa Seitarummut pumtsi pum,

ja tunturissa ulvoo susi.

Minä, ja Eeva kaksi erilaista,

Suomen kansan kirjoittavaa naista.