Unelmissani

Ehkä unelmissani sinua

enemmän lemmin, unen toiseen

vaihtuessa hetken verran emmin.

Silloin, jos olisi minulla voimat Simpsonin,

niin hiuksiin vahvoihin sinut kietoisin.

Sanoisin täysin sydämin sinua lemmin.

Et karkuun voisi minun lempeäni juosta,

olisin sinulle kahlitseva loitsun noita.

Rakkauteni olisi paino kutsuva

suonhengen taiankutsu suosta.

Niin mättäältä mättäälle tanssivat

Ilmattaret kesäyön immet,

ja usvan hunnut

päällensä vetävät maat, mättäät sekä rimmet.

Kalevalan kansan nainen Marjatta,

syksyisin mättäät sadollansa koristaa.

Niin myöskin hillakruunut suon pintaa

siellä täällä mehukkaana koristaa.

En ole niin kuin halla jää,

ei tunteeni haihdu viileiden öiden myötä.

Sydäntäni lämpö värisyttää,

ei pois haihtunut helteisten kesäöiden myötä.

Minä voisin olla niin kuin Ilusia

kimmeltää vedenpinnassa auringon

valon myötä. Kohta saapuu syyskuu,

elokuu sirpillä leikkaa sadon pois

se onkin miellyttävien vahvojen miesten työtä.

Minä osaan pimeyttäkin rakastaa,

kuunkajoa tähtiä, sekä yötä.

METSÄN PIENET ASUKKAAT

Ne saapuivat hiiren hiljaa

katselivat mullasta versoavaa viljaa

kuiskivat kera tuulen

heittivät laupiaan huulen

niistä maan hiljaisista

onkaloiden asujista

minä en ollut yksi niistä

sitä ei kukaan kiistä

vaikka olin niille turvallinen

sekä tuttu niillä monella

oli pörröinen untuvanuttu

punainen pyöreä nenä

risuja puupaloja tukijäsenenä

silti kukivat he horjumatta

toisten epatiaa torjumatta

oli joku joukossa Ilman Impi

toinen suon ruhtinas Raili Rimpi

oli keijua menninkäistä kukaan

ei koskaan lukua pitänyt näistä

maahisia maa kuhisi valtoimenaan

niin kuin muurahaisia niitä

vilisi siellä sekä täällä

karvapalleroita untuvapaidoissaan

kelkkaili talvella järven jäällä

sitten olivat myös ne haltijat

hallitsijasuvut toimeliaat tontut

joista joskus joku salaa laski

osittaisten määrien luvut

ne kaikki viihtyivät navetoissa

ulkorakennuksissa kanaloissa

oli joskus joku pienin niistä

kellunut porstuan komerossa

pienessä purnukassa oli

ilakoinut voissa

niin makeaa ne rakastivat

monen piparin pienet hampaanjäljet

ihmiset hiirien rottien syyksi

laittoivat kissankynsistä

monella menninkäisistä olivat

jääneet lähtemättömät arvet

en tässä enempää kerro niistä

satujen tarinoiden sankareista

niitä nykyaikana näkee aivan

liian vähän ihmisten silmiin

ei mielikuvitusta tarpeeksi riitä.

KAUPUNKI RAKENTAA

Kaupunki rakentaa talon jos toisenkin

on niissä asuintilaa paljon

koti herran jos narrinkin

herran koti on mosaikin kehto

köyhän koti on siisti kattopään päällä

se elinehto

mosaikki on myös runouden riimettelyn

muoto se voi olla sointuvat sanat

kari taikka luoto

Raahen rannan kalliolla kuivunut

kalanruoto arkista aherrusta

romantiikkaa seassa kyllä

näen kuinka nostokurki halaa

taivasta rautakourin syleilyllä.

Verbaali voimistelu sitä aamusin

aikaisin vaadin kirjoitan ehkä sen

imelän serenaadin tai kopautan kovan

kannan oton kansalaistunne sisäinen

suominismi mikä on oikea lämmin kiitos

mikä on ristisiitos mikä nationaalismi

kuin ismi

hätäisesti pyyhkäisty kyynel käden

syrjään toimintaa tarvitsen ennen kuin

sarvet kasvavat päähän pahan ihmisen

köyhät kyykyssä jäykästi tanssivat

ripaskaa nälkä niitä heikottaa

tahtoisivat eläkkeelle tuhannet

työkyvyttömät Kelan lääkärit

kuin Hitleri kiduttavat heitä

Suomi on täynnä mustia enkeleitä.

Niin kuin kala kuivalla maalla

Katua katsoo katuva näin

hetkessä asiat ovat peräkkäin

minä keijukaisen sateessa

tanssivan näin

se ylväänä siipiään

väräytteli

on edessä satu tai

annettava latu kun sitä sinulta

pyydetään

joskus olin pimeän rajamailla

ja näin hyvän valoahohtavan enkelin

tunnen elämän karman

kuin kieron kovettuneen rinkelin

tunnen asfalttiprinssit sekä

ylpeät prinsessat päällä maan

minä lyriikkasoppaa

maailman näläisille sieluille

toreilla jaan

on otsallani sympatian kruunu

ja kesäisin variksen saappaat

jalkoihini Maa Äiti lahjoittaa

varo vihollinen seisoo

siinä pukeutuneena

mustan enkelin vaatteisiin

ja pedofiili korkeaan virkaan valittiin

ja kansa suutaan aukoo turhaan

niin kuin kala kuivalla maalla hengittäen

Elämän mittainen matka

Elämän mittainen matka,

rakkaus raippana piiskaa selkää.

Se ei täysillä voi elää, joka elämää

liikaa pelkää.

Yksinäisyyttä kuin lapsivettä

ympärilläni, sekä avaruuden suuri syli.

Se kantaa minua unelmieni yli.

Kristallin kirkasta tai heikkoa voimaa,

sieluni pintaan ankkuroimaa.

Talvista pimeää, keväinen kirkashanki.

Olen elämänmittaisten tunteideni vanki.

Vaniljan tuoksua, tai niittyvillan

kesäyönkastetta, usvaa yön.

Teen runojen luojana rakkaimman työn.

Tämä matka kehdosta hautaan,

lyö joskus nauloja lautaan.

Kehittää draamoja jatkuvaan,

elämän rattaaseen ruostuvaan.

Vieläkö virtaa suonissani lämpö,

sekä tuska. Sieluni suitsuttaa pelastusta.

Olen matkalla virralle viimeisen

lautturin matkaan, sinne ei

pääse mukaani saattajakaan.

Ystäväni kirjailija Ari Kokkosen muistoa kunnioittaen

Täällä elin eilen

teidän kanssanne,

olin

veljenne, hetken

aika

pyörii radallaan.

Me kuljimme läpi

tuskaisen maailmaan.

Päivien kasvot,

joskus ilosta,

riemusta hehkuivat.

Se ehkä riittää;

sitä kylvää,

mitä niittää.

Sitä voi kirota tai

kiittää, päivien

vaihtuvat kasvot.

Kiitos, kun hetken

rinnallani kulkea

jaksoit.(c) tanninen satu

https://issuu.com/arikoo

Koronan aikaan

Kelluvat ajatukset sulkeutuvat aukeavat ukset

häkkivaraston nurkkaan unohtuneet sukset

vuosikymmenten sanatottomat muistot

rakkauden vuodet tutut lehmuksien kaadettujen

puistot Joensuu jatkaa omaa historiaa

minä siitä kirjan kirjoitan vuonna koronan

lupauksia en tahdo ilman lunastajaa

huone on hämärä enkeliverhoinen ikkuna

odottaa valon pian saapuvan

suuret ajatukset saapuvat taas ja lyriikan virta virtaa

suutelen muistoja rakkauden salaisuutta

tunnen ajan kantavan en odota liikaa ajan meille antavan

suuret historian tuulet puhaltavat

viellä meillä jalat eteenpäin kantaa

niin ohut on sielun hopealanka sisällä ihmisen

minä kuuntelen historian havinaa

ja olen niin kuin ajatar lyriikan siivet hyvin kantaa.