Temperoitu

Olen sinun sylissäsi pian

temporoitu hyvä punaviini

ja sinä kasvat kiinni nivusiini

ja aika iskee vuosirenkaat

poskeen ihmiseen

ja minä olen sinua kohtaan

liian anteeksiantava ja

rakkautta läpi vuosikymmenien

taakkana kantava

olen päiviesi ehtoollinen

sinä minun egotrippi

aurinko tai kuun loiste

askelteni toiste

ovelta ovelle tieni

aina kuin bumerangi luoksesi vie.

Mitä jälkeeni jää

sen jälkeen kun sisältäni

elämä kokonaan häviää

tämä aika vuosineen

on kuin silmänisku

vaihtuvin muotikuosineen

Elossa

Minä viihdyn hetken

auringon kilossa surussa

tai ilossa

tammikuu alkaa harmaudessaan

milloin päivät tuovat auringon?

Pelko kannoillani käy

turhaan pelkäänkö oi

kuinka rakkaus kestää voi

rakkautta siunata saa

ennenkuin kevät kasvaa

hetken täällä talvi viipyä saa

helmikuu helkkyen kevättä

kohden ratsastaa

maaliskuu kevään jo

luoksemme tuo.

Olet mielessäni kuin muisto

nuoruudesta jossa

juurien paikkaa kaivataan

omaa tilaa elämässä raivataan.

Minä lauluja liian usein kirjoitan

olen elossa taas,

vanhassa kelossa

ihmeen kaupalla alkaa

oksa kasvaa taas.

Liukkaat lyriikan kielet

melodiseksi rasvataan,

ja lyriikat tarinoiksi kasvavat

vauhdilla

Muistoja

Muistojen aarteet

kesäiset hetket

hellät silitykset

valokuviksi muuttuvat pumpulipilvet.

Taivaan sinestä palan talven

neuleeseen laitan.

Auringon lämpöä sitä kaipaan,

tämä tammikuun pian väistyvä pimeys

sai sen aikaan.

Veden peilistä maiseman vangitsin,

ylväänä uivat joutsenet runoon

kirjoitin.

Kedon kukkien herkkä kauneus,

ja hellepäivän ihanan raukeus.

Lintujen aamuyön konsertin,

mielikuvien aarteena tallennin.

Kastepisaroiden helmivyön,

ja pöllön huhuilun keskellä

kesäyön.

Ja elokuun pilkkaavan hämärän,

kun kuu loi hohdetta ylle maailman.

Nyt veden pintaa peittää jäähuntu

ja ilmassa on purevan

pakkasen hallainen tuntu.

Minä kylmillä sormilla naulaan

jäänauloja talven arkkuun,

ja kevät sen odotan saapuvan jälleen.

SUOMINEIDOLLE

Minulla on laulava sydän,

se useimmin kaihosta,

surusta laulaa. Joskus rakkaudesta,

ääni huutaa täyttä kaulaa.

Sydän musiikkia, runoja

tulvillansa, se on minun

ja hänen maailmansa,

joka kädestäni uskaltaa

tarttua.

Nyt on aika kunnioittaa,

Suomea, ja itsenäisyyttä sen.

Itsepäisyyttä kunnioittaa taistelijoiden.

Suomineidon helmoihin,

nyt laulan aidon kaipauksen.

Laulan niille, rohkeille

ihmisille, jotka niin paljosta

joutuivat kerran luopumaan.

Emme me pysty sitä ymmärtämään,

kuinka paljon me heiltä

saimme. Saimme tulevaisuuden

erilaisen.

Helliin käsiin suljen muistot

raskaat Suomen kansan.

Peittelen pehmeimpiin

lämpimiin peittoihin,

lohduttaviin lakaniin.

© satu tanninen

Kuuleeko kapteeni

Ilta on jo myöhäinen,

minä matkassa siskojen

kuljen tiellä yön varjojen,

yön tummuessa kumartamaan.

Katulamppujen suudellessa

maanpintaa , valokeilojen

leikatessa tietä yksinäisten.

Tänään minä en laula,

olen hiljaa,

istun puistossa yksinäisten.

Joukossa itsepäisten hahmojen,

haaksirikkoisten satamassa

on lunta puistonpenkeillä.

Minä kylmästä väristen,

on poissa minun suojelusenkelini,

se lensi kapakan ikkunaan.

Siipensä taittoi matkallaan,

minä joukossa taas laulan,

joku toinen lauantai.

Tänään olen hiljaa,

niin vaikenen, joukossa

yksinäisten.

Kotiin puistosta kävelen, suljen silmäni,

uneen hiljenen.

Yöni onko se surullinen,

kulkeeko hän saatossa

enkelten. Isääni muistelen,

isänpäivää päin,

kuljen unessani eteenpäin.

Olen maailman nainen

Olen maailman maatuska

englannin siveä kalpea leidi.

Minussa on Monalisaa, madonnaa,

katuhuoran irstasta saastunutta verta.

Houkuttelevaa reittä pulleaa nännipihaa,

suomineidon sileää joutsenkaulaa.

Kannan kurkussani lumoavaa

ääntä, jolla Seireenit laulaa.

Egyptin Kleopatran salaista lumoa

Japanin pyöreää painivaa sumoa.

Olen mailman naisten sirkuspeili,

Karjalan kunniden simpsakka heili.

Sisäinen Tanjuska ripaskaa tanssii

hempeä kaihomieli Wiener valssii.

Minussa on luostareiden nunnien

lempeä taistelu kehon puhtauden tiellä.

Jätettyjen morsianten kyynelten meri

jota kukaan ei koskaan jaksa niellä.

Geenesäni on Suomen

metsän pihka ja koivun mahla,

tunturien tuulet ja valkoisen peuran

jalkojen juoksu. Suomen soiden, hillojen,

mättäiden, suopursun tuoksu.

Jalkojeni jäljillä kaikuu satakielen laulu

sekä vuoripuron juoksu.

Minussa elää yhä Karjalan itkijänaisten

surkea valittava kaipuu, ja kyynelten

tahtiin varteni pikkuhiljaa kumaraan taipuu.

Unelmissani

Ehkä unelmissani sinua

enemmän lemmin, unen toiseen

vaihtuessa hetken verran emmin.

Silloin, jos olisi minulla voimat Simpsonin,

niin hiuksiin vahvoihin sinut kietoisin.

Sanoisin täysin sydämin sinua lemmin.

Et karkuun voisi minun lempeäni juosta,

olisin sinulle kahlitseva loitsun noita.

Rakkauteni olisi paino kutsuva

suonhengen taiankutsu suosta.

Niin mättäältä mättäälle tanssivat

Ilmattaret kesäyön immet, 

ja usvan hunnut

päällensä vetävät maat, mättäät sekä rimmet.

Kalevalan kansan nainen Marjatta,

syksyisin mättäät sadollansa koristaa.

Niin myöskin hillakruunut suon pintaa

siellä täällä mehukkaana koristaa.

En ole niin kuin halla jää,

ei tunteeni haihdu viileiden öiden myötä.

Sydäntäni lämpö värisyttää,

ei pois haihtunut helteisten kesäöiden myötä.

Minä voisin olla niin kuin Ilusia

kimmeltää vedenpinnassa auringon

valon myötä. Kohta saapuu syyskuu,

elokuu sirpillä leikkaa sadon pois

se onkin miellyttävien vahvojen miesten työtä.

Minä osaan pimeyttäkin rakastaa,

kuunkajoa tähtiä, sekä yötä.