Minä vielä muistan sen
mummon vihaisen.
Hän ristejänsä pistäviä,
teräviä, suustaan
uskonvarjolla sinkoilee.
Minä hänelle säälivästi
hymyilen, ei haukku
haavaa sisälleni tee.
Taas odotan sitä aikaa,
kevätpurojen nyt taikaa.
Vesi tammikuussakin,
nyt lumen keskellä
valuu, lirisee.
Se onko hetki heikon luonnon,
hetki saasteen mustan huonon.
Saastutimme sen luonnon vuonon.
Öljyläikkä sotkee villiketun kuonon,
minä saan siitä omatunnon huonon.
Annan riimien, sointujen, mennä
jonoon ulospääsyänsä odottamaan.
Maailma se kohtelee mua väärin,
kusettaa saa mielin määrin,
minä taisteluun hihojani käärin.
Muistan Juicen luoman sanojen
atmosfäärin, niiden jäljillä
kuljen vikkelin soinnuin, säärin.
Nyt aika talven ohi voit jo mennä,
toivon kevääseen jo tuulet lennä.
© satu tanninen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti