Sekasortoinen joukkohurmos
Ihminen valaistuu seura etsii
johtajaa , körttikansa virisikirja
kourissa lauluja veisaa.
Tuntee olevansa ihminen,
hauras mutta hetken tasapainoinen.
Ei tahdo olla hän aika kammoinen.
Onkaloissa luisen pään
aika hukkuu ikävään.
Kuinka kestän tämän
oikuttelevan sään.
Taivas valuu taas kuka
vettä kaataa saavista alas?
Joskus jossain nero nukkuu
psalmien alle joukkohurmos hukkuu
aika harhaan johdattaa.
Sade taas pois katoaa,
ja taivas esiripun aukaisee
kohta Fenix-lintu on taas tuhkaa,
ja maailman uusi luominen
odottaa miestä mahtavaa.
Likaisen kauneuden vankina
on maa, lauma kentaurien
polkee ruohoa paikallaan.
Riivaajat piiskaavat selkää
ihmisen. Synkät yön tunnit
vaativat uhrinsa pimeyden luolissa,
kultatuoliin diktaattorit
kansan joukon edessä kruunataan.
Makeimman naurun nauraa
köyhä kerjäläinen, hän
näkee lapsen lailla kaiken
viisaan totuuden.
