Kylmä kuin jää

Kylmä kuin jää,viiltävää;
kuuntele en.
Siivissä tuhkaa,
polttavaa uhkaa.
Surujen kaivo,
murheiden ruukku,
pimeä suljettu
painava luukku.

Usko ja toivo
ainoastaan,
joskus lohduttavat
synkkää lastaan.
Aika on tullut sateenkaaren,
aika satujen kauhusaaren.

Armoa anoin,
kitkerin sanoin,
saanut en mitään;
katselen itään
Moskovaan suuntaan.
Liekkien meri,
viaton veri,
maahan vuotaa.

Jumala niittää
elon viljaa,
syntinen valittaa
aivan hiljaa.
Usko ja tuska
kuuluvat yhteen,
Ruuth sitoo kansojen
lyhteen.

Aika lähenee
viimeisen elonkorjuun,
trombin iskiessä
jalkani horjuu.

En uskoani kiellä,
aika on tullut kyyneleet niellä,
armoa anon,
sammuessa viimeisenkin elämän janon.

Naisen silmin

Naisen silmin,
miehen korvin,
kierrän kehää hetken lorvin.
Jotakin, jos sanon,
ei kuule, ei muista.

Rakastaa, ei rakasta,
Kasvun paikka;
ei tahdo luovuttaa,
sotkee kaiken,
särkee kaiken.

Itselleen ei minua
huoli,
toiselle ei anna.
Jalkani, kun murtuu
ei tue minua
ei kanna.

Mitä tahtoo mies?
Satuttaako vain,
miksi niin paha julma,
miksi kohdalleni
julmuutta kerääntyy vain.?

Kaunis päivä jossakin

Päivä kaunis olla voi,
jossain kaiku rakkauden soi.
Jossakin on toive maa,
jossa kasvaa unelmaa.
Maa kaunis enkelten,
kirkkaudesta täyttyen,
pilvilampaat mellastaa,
kiertää suurta hattaraa.
Sinne minä tahtoisin,
lentää lailla kerubin.

Siipeni on mustuneet
Moskovassa palaneet,
kytee sulat vieläkin.
Metsäpalon selätin,
unelmissa ainoastaan.
Haaveet suuret purppuraiset,
kaikilla on erilaiset,
minä toivon ainoastaan,
lepoa rauhaa maailmaan.
Suuren suuri toive on
unelma niin mahdoton.

Palanut ja revitty maa

Palanut ja revitty maan,
huutaa suureen ääneen pelastajaa.
Uutisissa kaatuneita puita,
vaiti on aika,
savuava taivas,
liekit Moskovaa kuumentaa.

Naamakirjan sankarit,
lohduttavat naapuriaan,
mieliala maassa,
joskus enkelit taivaassa
suojelevat lapsiaan.
Liekeissä olkinainen,
katoaa savuna taivaisiin.

Jotakin suurta

Jotakin suurta,
jotakin pelottavaa,
piilotettu totuus
etsii paljastajaa.

Keskiviikon keveys
valtaa viikon,
torstain totuudet edessäpäin.
Aika on arvoituksien,
kuumien polttavien tunteiden.
Heittäydyn huumaavaan
huolettomaan päivän.
Painajaiset poissa,
suljettuna noissa
aivojen pimeiden sopukoissa.

Kesä tämä vain jatkuu,
loma kohta loppuu,
syksy saapuu hiipien
sitä pelkää yhtään en.
On aika lämmön polttavan,
on hetki kesän poistuvan,
rytmi luonnon kiertokulun,
se on rytmi elämän.

Planeetat radallaan

Kuin planeetat radallaan sivuuttavat toisiaan,
niin minä sinut ohitin,
palatakseni joskus kohdallesi takaisin.
Itsekkyys, ja tiukat aatteet,
ideat ja boheemit aatteet.
Rukous, sekä tahdonvoima
enkelten laulun patinoima.

Äsken luulin taas,
etten kirjoita enää milloinkaan,
mykkyys mielen valtasi,
ajatukset juoksevat salpasi;
lukkomuurin taa.
Sana taikka kaksi,
ei tee maailmaa paremmaksi,
tietoisuuden muurin rikkoo.
Tyhjyys kiertää radallaan,
palatakseen takaisin uudestaan.

Mykkä nainen sanoillaan,
kirjoittaa,ja kirjoittaa,
lukossa on puhearkku,
alla tilkkutäkki farkku.
Telepatiaa siellä täällä,
olen usein itsekkäällä päällä.

Unten maille vaellan,
ehkä löydän unelman,
jostakin avaruudesta,
kiertotähden vanaveestä.

Yhä uudestaan

Yhä uudestaan palat liimataan
saviruukun särkyneen,
jälki kyyneleen
kuivuu uudelleen.
Lähtökuopissaan on
ruukku kasaan liimattu.

Taas joskus tulee mies,
joka särkee ruukun kukaties,
pois unhoittuu taas vaarat elämän,
ja taas saan kokea ruukun särkyvän.

Siru sirulta vaan ruukku kasataan
sitä odottamaan, että särkyy uudestaan