Itseinhoa

Maailma kuinka

sinuun petyinkään,

en löytänyt tietäni

öisiin satiinisiin.

Minun vain karkeaan

pellavaan kiedottiin.

Nuorena olin niin kuin Kalevalan

nainen Aino,

niin oli elämä jaloissani.

Alkoi se loputon noitavaino.

Olisin halunnut romanttisen 

elämän, edes ottaa siitä

pienen palasen.

Nyt karheassa pellavassa

itseäni karkaisen,

näen runonäkyjä

aivoilla naisen harhaisen.

Jokainen päivä elämässä

on erilailla yksinäinen.

Tänään olen surullisista

surullisin, toivon

onnesta nyt poljin

jalkoihin.

Niihin jotka kerran

tulessa karkaistiin,

vahvoiksi kuin teräs.

Tanssin vuoden vain verran

jaloilla merenneidon,

pois pyrstöni suomut

kasvatin.

Mykkä äänenikin,

muuttui ääneksi seireenin.

Silti yksinäisyydessäni,

kietoudun karheaan pellavaan.

Satiinisia öitä turhaan

odotin, niitä ei tule kohdalleni enää

milloinkaan.