Tuonen enkeli

Tuonen enkeli varjostaa
sairaalan sänkyä kapeaa.
Ystävä matkan päässä nyt on,
syöpä on päättävä matkan kohtalon.

Sanojen arkku tyhjä on
kaipaus jälkeen jää lohduton.

Raunioista rakkauden

Raunioista rakkauden,
kaarisillan meille teen.
Vaikein polku aina on,
kivinen ja mahdoton.
Tuskaisin on onnen tie,
joka läpi karikoiden vie.

Suunnaton on avaruus,
siellä uusi tilaisuus,
lentää lailla enkelin,
jonka kauas kadotin.

Maille noille autuaille,
utopian taikamaille,
sadun keijut vaeltaa.
Eeva maistoi omenaa,
syntyi tämä maailma,
synnin paikka katkera.

Käärmeet uhka katalin,
taasko syntiin lankesin?

Jotenkin oudolta tuntuu

Jotenkin oudolta tuntuu tänään maailma tää,
enää en arkeen usko, kun syksy jäljelle jää.
Taivastenvaltakunta on ainut,
joka jotakin merkitsee.

Jumalan tahtoon, kun taivut
se tahtosi murtanee.
Ihmisen mieli on kova,
nöyrrytä mielesi,
se paremmin palkitsee.

Usko, ja toivo kädessä
herran, kun kuoleman
portista käyt viimeisen kerran.

Enkelin kirkkaus elämän tiellä,
varjelus suurin mitä tunnemme siellä.
Päivien hehku,
ja iltojen kajo,
poissa on nuoruuden into,
käy elämänkaaren alas ajo.

Siunaus kirkkain sateenkaaren,
siunasi pappi ystävän kalliin
alle hautapaaden.

Heräsin jälleen

Heräsin jälleen unesta kerran,
aamun lapsena Herran.
Uni oli pitkä, ja synkänlainen
en tahtonut olla unessa nainen.

Tuskaa sydämessä kannan,
hetken sen muille näkyä annan.
Ikuinen lapsi runoja rustaa,
päälle uskon ja toivon
kaiken perustaa.

Aivoni nukkuvat viikon tai kaksi,
sitten muutun taas kirjoittajaksi.

Syksyn lehdet

Syksyn lehdet jälleen syliin lankeaa,
en koskaan pety syksyyn, se ei ole ankeaa.
Värit ruskan kirkkaudessaan taas värjää maiseman,
ja sienet metsän täyttää , ainoastaan lintuaurat taivaan
tuo hetken haikean.

Ei vaikeutta mitään,
nyt katson kauas itään.
On syksy oudoin koskaan,
en sitä vihaa joskaan,
kadut hukkuu jossain moskaan.

Näin kuolleen karhuvauvan,
se tuskin eli kauan,
oli auton alle jäänyt ressukka nälissään.
Se surullisen muiston,
nyt sydämeeni juurruttaa,
se elää siellä hetken.
Kuljen läpi puiston,
ja jatkan elämää.

Yksin elän taas päivän,
en anna voittaa tuskan häivän,
olen taas päivän lähempänä kuolemaa.

Heräsin jälleen

Heräsin jälleen, syysunesta viestin kirjoitti hän
ystävälleen.
Soi murheellisten laulujen kaiut,
unessa taas näin sut.

Kevät keskellä syksyn,
taas talvea varten kypsyn.
Valmistun vastaanottamaan kylmän ,ja jään
hiljalleen hyväksyn viilenevän sään.

Lokakuu lohduttaa talvea kohti,
hetken taas aurinko kirkkaana hohti.
Tieni taas unelmiin kesäisiin johti.

Kuoleman virta, satoa korjaa,
voi tuota tyttöä nuorta ja norjaa.
Mieli on kiivas ja luonto on karu
mielessä satu tai eilinen taru.

Suomen kieli

Suomen kieli,
kaiken nieli,
Ruotsiin ei tee enää mieli.
Leipä kapea omasta maasta,
olla ei julkea ylpeä
kadotetusta karjalasta.

Erilaisuus, samanlaisuus
niistä syntyy salaisuus,
juuret ovat juurakossa
vanhan ajan karjakossa.

Karjala ja kansan mieli,
siinä oma murre kieli,
kohta uhkaa oven pieli,
suulasta runoilijaa,
höpökielen punojaa