Sydämen hedelmän armaat vuodet

 Sydämen hedelmän armaat vuodet,

eihän kiirettä vielä oisi.

Miksi viipyä en vierelläsi vielä voisi,

hymyillä, hehkua pienen hetkisen,

ja jälkeen vasta sen

kuihtua pois?- kuin ruusu viimeinen

Me synnyimmekö, vähäosaiset,

vain hetken iloksi, huomaan maan.

Hyvästi toisillemme kuiskaamaan?

Miksi rakkauden Luoja loi

näyttää se vain kummallisesti voi,

vie se järjen kokonaan.

Sen tiedätte, ken sen joutuu

kokemaan eläen koko tarinan.

Se mikä hetken täällä on loistossaan,

se kohta korjataan

pois haudataan. © tanninen satu 21.2.2021

Liikaa hetkiä

 On liikaa niitä hetkiä kun olkapäitäni

kumaaraan painaa koko maailma

silloin sydämeni voima minua soimaa

bluesin tahtiin tanssii Äiti maa

melankoliani tähden kyynel vierii

poskellaan pieni sadekuuro

sademetsiä silloin hellästi ravistaa

mitä onkaan rinnakkaistodellisuus

se onko sitä että maapallo

on elollinen olio

ja isämerta vaivaa muovisaateiden

takia polio

virtuaalisaasteidelta suojautumiseen

riittääkö pelkkä alumiinifolio ?

Joskus mietin liikaa turhia

ei siihen ole täysin viisasta selitystä

miksi terroristit tekevät pommeilla

väkijoukoissa itsemurhia

filosofia juuret minuun kasvattaa

maailma se on jotain mikä

salaa näkymättömyydessä ratsastaa

kuka maapallon viallisen korjauskelvolliseksi

osaa katsastaa

minä liikaa aina pohdin ramadan kestää

iltayöstä aamuaurinkoon

Lauri Viita kuolleista nousee runoineen

taas Pispalassa taivanranta punottaa

aamurusko maalaa päivään nousevaa

maailmaa

sanon tillin tallin muistan Joensuusta

edes menneen Mato Allin minkkiturkkeineen

anomassa vekseliä luona hevostallin

kuka tänne tosi ison lekan sekä pallin

niin maailman tyhmimmästä miehestä

ruunan teen ettei jatkuisi politiikkojen

tyhmyys sukupolville huomiseen

(c) tanninen satu

1

1

ATMOSFÄÄRI

 Minä vielä muistan sen

mummon vihaisen.

Hän ristejänsä pistäviä,

teräviä, suustaan

uskonvarjolla sinkoilee.

Minä hänelle säälivästi

hymyilen, ei haukku

haavaa sisälleni tee.

Taas odotan sitä aikaa,

kevätpurojen nyt taikaa.

Vesi tammikuussakin,

nyt lumen keskellä

valuu, lirisee.

Se onko hetki heikon luonnon,

hetki saasteen mustan huonon.

Saastutimme sen luonnon vuonon.

Öljyläikkä sotkee villiketun kuonon,

minä saan siitä omatunnon huonon.

Annan riimien, sointujen, mennä

jonoon ulospääsyänsä odottamaan.

Maailma se kohtelee mua väärin,

kusettaa saa mielin määrin,

minä taisteluun hihojani käärin.

Muistan Juicen luoman sanojen

atmosfäärin, niiden jäljillä

kuljen vikkelin soinnuin, säärin.

Nyt aika talven ohi voit jo mennä,

toivon kevääseen jo tuulet lennä.

© satu tanninen

Hyvää Uutta Vuotta

 Muistoja

Muistojen aarteet

kesäiset hetket

hellät silitykset

valokuviksi muuttuvat pumpulipilvet.

Taivaan sinestä palan talven

neuleeseen laitan.

Auringon lämpöä sitä kaipaan,

tämä tammikuun pian väistyvä pimeys

sai sen aikaan.

Veden peilistä maiseman vangitsin,

ylväänä uivat joutsenet runoon

kirjoitin.

Kedon kukkien herkkä kauneus,

ja hellepäivän ihanan raukeus.

Lintujen aamuyön konsertin,

mielikuvien aarteena tallennin.

Kastepisaroiden helmivyön,

ja pöllön huhuilun keskellä

kesäyön.

Ja elokuun pilkkaavan hämärän,

kun kuu loi hohdetta ylle maailman.

Nyt veden pintaa peittää jäähuntu

ja ilmassa on purevan

pakkasen hallainen tuntu.

Minä kylmillä sormilla naulaan

jäänauloja talven arkkuun,

ja kevät sen odotan saapuvan jälleen.© satu tanninen

• 
  

Hyvää joulua

 Vierelleni riennä ystäväin,

joulu joutuu kohta luokseni.

Se huoneeseeni sytyttää

niin monta kynttilää,

ne hetken lämmittää.

Silti sydämeni on joskus

hetken lohduton.

Luokseni jos hetkeksi

jäät, tuot rauhan suloisen.

Niin monta runoa sinusta

kai salaa kirjoitin.

Vain yhden jouluksi

sinulle lähetin.

Elämässä lujasti tänään

kiinni olen, katson aamuaurinkoon.

Yön pimeys, huoneestani

pois väistyköön.

Sua odotin turhaan niin,

sinut kätkin runoihin

eilisiin. Ne sanat kätken

sisälleni sydämeen,

ne sanat on tie rakkauteen.

Niin paljon aina täällä oivallan,

aisteillani läpi elämän taivallan.

Sinulle en koskaan sano hyvästi,

sanon vain näkemiin.

© satu tanninen

Hyvää 6.12.2020 päivää

Minun Suomi

Minun Suomi.

Tämä eu: n orja

nöyrtymässä, alistumassa.

Talven vallan alla,

alamaisia esivallalle

vilusta väristen.

Piiloudumme koti nurkkaan,

kylmyydestä täristen.

Häpeämme uusavuuttomuutta.

Ennen oli miehet rautaa,

naiset terästä,

lapset syntyivät kuonasta,

jäte-erästä.

Maa oli syntinen laulu,

kahdeksan surman luodin kotimaa.

Lumen verinen pinta,

arkut alttarin edessä.

Elinkautinen, mies, pontikka pullo,

ja potku aseen iskurin perästä.

Kiväärin kiiltävä lakka,

huulessa roikkuva holkkitupakka.

Vielä minä muistan sotainvalideja,

kunnioitan kuusikon sankareita.

Karujen korpien kankaiden taisto,

suon, kuokan, ja Jussin vaisto.

Lampien, soiden petollinen kehto,

isänmaa, itsenäisyys, ja elinehto.

Tämä karu Suomenmaa,

käppyrä männyt halaamassa taivasta.

Jokien jäiden kylmät kyhmyt,

äitimaan suonikohjut.

Talven, hankien alla piilossa.

Meidän Suomemme,

alistuneena talven vallan alle.

Minä vielä heikkona vikisen,

kirjoitan viestin maailmalle.(c) tanninen satu

Kitara nimeltään Ensio

 

Kaupunki on kaunis

silloin kun se kylpee neonvaloissa

ihmiset viihtyvät kapakoissa sekä ilotaloissa

ympärilläni kuhisee elämä

näkymätön sekä näkyvä

jäännösenergia keräytyy

käämini ympärille

maa ÄITI kodin paikkoja

halvalla myy niissä on kallioita

joissa viihtyy paratiisin kyy

missä ovat ne ajan kauppiaat

joiden ei tarvitse olemattomilla

unelmilla rahastaa

minulla on kitara sen nimi ON ENSIO

siitä meni eilen kieli poikki

se venyi pitkälsi kuin kuminauha

sinä sanot sido se solmulla kiinni

minä vastaan en sido

sinä puhua papatat kuin papukaija

minun sisälläni asuu illan tullen hiljaisuus

menen pian nukkumaan

herään vasta kun paistaa aurinko.