Lammen pintaan säde laskeutuu

Lammen pintaan auringon säde laskeutuu,
onnen hintaan suru suurin saappain tunkeutuu.
Ei koskaan onni kauan kestä,
jos ei murhetta, sekä surua pois pestä.
Eilen elin kauniin päivän,
aavistelin pienen onnen häivän.

Tänään surun saappaat jalkaan kasvoi,
painavat, kuin synnin taakka,
ei onni koskaan kestä uuteen aamuun saakka.

Nukkuva maa

Nukkuu maa,
jo nukkuu meri,
Norjan kansan uhriveri,
vuodatettiin turhaan.
Ei oikeutta ollut kansanmurhaan.

Runoilijan herkkä sielu,
surunmaassa vaeltaa.
Enkelinä taivaassa moni surmanuhri
tänä yönä lentää saa.

Ei ymmärrystä löydy mulla,
uni silmään ei tahdo tulla,
minkä suuren menetyksen
koki moni Norjan maassa.

Sanattomaan suruun yhdyin,
miksi ? satamaan nyt viimeinenkin
etsijöiden lautta,
kulki tuskanportin kautta;
sammutetuin lyhdyin.

Laiva sataman suulla

Laiva sataman suulla

Laiva satamaa kohti ui,
ehkä viimeinkin kaikki onnistui?
Kapteeni vahva parrakas ruorissa on,
keinuu laiva aalloilla kohtalon.
Nainen satamassa saapuvaa miestään
odottaa, joko merirosvo helminauhan
naisen kaulaan tuoda saa.

Jännitys suuri ilmassa on,
arvoitus myrskyn nousevan
kuinka vahva se on?
Saavatko viimeinkin toisensa,
taivas ja maa,
onko suojaisaa satamassa
viimeisessä rakastaa?

Unen laakso

Unen laakson helmeilevät vuoripurot,
kadonnut onnen aika jota kiinni kurot.
Pettymyksien, pelottavat peitot
unelmien yllä.
Yksinäinen kaipaava tyhjä syli,
tule ja lohduta sitä syleilyllä.

Hetket heikkouden,
niissä tuskaani huudan,
taistelevat keskenään lapset Israelin,
sekä Juudan,
Kelmeä kuu nousee taivaalle kyllä,
mutta kukaan ei koskaan lohduta minua syleilyllä.

Tahtoisin jo mennä

Tahtoisin jo mennä,
kasvattaa siivet enkelin,
ja sanoa lennä.
On liian aikaista lähteä,
kurkottaa kohti sammuvaa tähteä.

Kuiskasit korvaani äsken,
elä vielä muutama heti, kun käsken.
Mä olen sinun pieni suojelusenkeli,
enkä tahdo vielä et lähdet,
on aikaa vielä nähdä
syksyn loistavat taivaan tähdet.

Aika juoksee pakoon,
kuin paksu manillaköysi yli laivan partaan,
tekee minusta elämän uuden
suuren varkaan.
Kuiskaten mua luokseen
kutsuu veden mustan suuri syli.
Sydämen murtuneen päällä
painaa tuska, en pääse siitä yli.

Ei aikaa takaisinpäin pyörittää saa,
ei nousemasta voi estää aurinkoa
polttavaa.
Vain hetkeksi muistot tuskan pois vei,
unohdusta kaipuu salli lainkaan ei.
Muistot juuttui kallioihin,
kun hyökyaalto iski niiden yli,
sammui rakkauden ja toivon
uusi hetki.
Jäljelle vai jäi,
yksinäinen kaipaava syli.

Suru suurin saappain

Suru suurin saappain kulkee,
onnenportin taakseen sulkee.
Sulkakynällä kirjoittaa suureen mustaan kirjaan,
sinetillä sulkee oven surujenlaaksosta pois.
Oi jos minulla onnen maan avain jossain tallessa ois.

Oikeus ei voita,
niitä onnen tarinoita,
seireenien surulaulut,
ikävöivät ilottomat
mustat kivitaulut.

Seilaan seitsemällä merellä,
unissa soudan sormet verellä.
Merirosvomaan pahan kuninkaan,
sain sydämeeni ikuisesti asumaan.

Vastatuuleen

Vastatuuleen ainoastaan jaksan ponnistaa,
sieluni särkyneen palasia liimailen.
Tuuli ne irrottaa, erilleen vie,
on myrskyisä vallattoman sieluni tie.

Kahleita vastaan taistelen,
yksinäisyyteen kadoten,
hukkuvat sieluni iloiset hetket,
valonsäteiden valaisemat onnen retket
alle ajanhampaiden armottomien.
Rauhansatamaan reittiä tunne koskaan
mä en.
Täällä rakkauden valtatiellä
liftaan, onnea kaukaista
pois pakenen.
On tähdet silmistäni taas
hetkeksi sammuneet,
ehkä joku ne joskus
syttymään saa.

Raahen tuuli keinuttaa
sieluni särkynyttä kannelta
ainoastaan.
Taistelen vastaan,
maailma raatelee,
sun hiestusi laineet
sormiini tallensin.
Sinimustan kauneuden
kirjallisuuspalkintoon
kirjoitin.

Vihainen rekkamies.
seikkailee jossakin,
kahvikupillisen taas
tarjoisin.