Valo tulee pohjolasta
Olipa kerran Lapin hiljaisessa yössä susi ja kettu, jotka tanssivat hangella revontulten alla. Heidän tassujensa välissä lepäsi kananmunan muotoinen ihme — ei tavallinen muna, vaan maailmanmuna, joka sykki valoa ja toivoa.
Susi, vanha ja viisas, katsoi kettua silmiin. "Tämä muna ei ole vain meidän. Se on kaikkien, jotka kaipaavat rauhaa."
Kettu nyökkäsi, sen silmät loistivat kuin revontulet. "Me haudomme siitä uuden maailman. Sellaisen, jossa ei ole sotia, ei rikoksia, ei pelkoa."
He rakensivat lumesta pesän, pehmeän ja pyhän. He lauloivat sille runoja, tanssivat sen ympärillä, kertoivat tarinoita ihmisyydestä, lempeydestä ja yhteydestä. Revontulet kuuntelivat, ja tähdet vilkuttivat hyväksyvästi.
Aika kului, ja muna alkoi hehkua kirkkaammin. Sen sisällä kasvoi maailma, jossa lapset leikkivät turvassa, aikuiset kuuntelivat toisiaan, ja metsät humisivat rauhan sävelmää.
Kun muna viimein halkesi, ei syntynyt eläin eikä ihminen — vaan valo. Se levisi taivaalle, maahan, sydämiin. Ihmiset heräsivät unestaan ja näkivät toisensa uudella tavalla.
Susi ja kettu katsoivat toisiaan. He eivät tarvinneet sanoja. He tiesivät: he olivat koskettaneet sydämiä, ja maailma oli muuttunut.
Ja niin, Lapin hangella, revontulten alla, alkoi uusi tarina. Maailmanmuna oli kuoriutunut, ja sen sisällä oli rauha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti