Minä olin päivänsäde,
pieni käsi äidin kädessä,
valkoinen rusetti,
askel joka ei vielä tiennyt varjoa.
Minä olin Armi Hillevi,
kesäheinän tuoksu hiuksissa,
seitsemän vuoden kirkas nauru,
joka katkesi taivaan repeämään.
Mutta valo ei kuollut.
Se nousi uudelleen,
hengitti Joensuun keväässä,
kello 16.30,
kun uusi nimi annettiin minulle.
Minä olin Armi,
ja minusta tuli Satu,
kirjain joka jatkaa lausetta,
joka jäi kesken.
Muistan vieläkin:
sen äänen,
sen kirkkauden,
sen lempeyden joka kantoi minut yli.
Minä olin Armi Hillevi Metsäpelto kerran.
Ja olen yhä –
valona,
sanana,
tarinana joka ei sammu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti