Linnunradan matkaajille

Kärsien me rakastetaan

maailma on yksi suuri

tunteiden viidakko

jonka yllä on riippulukko

kirjailijat naulitsevat sanat

lyriikan uhrikukkoloille

kirjoittavat riimit

kaupungin kaduille

tai upottoville soille

minun ajatusten juoksu on

joskus kuin umpikuja

silti uskoni on luja

vaikka alikossa ajoittan pyörin

ja pelastukseni voi olla kuiva katuoja

antakaa armoa niille

jotka sitä anovat

uskoa niille jotka sitä vaativat

rakkautta rajatonta niille

jotka roskiksista jätteitä kaapivat

rauha niille sieluille

joiden ruumiit maassa maatuvat

ja nostakaa pystyy ne

jotka heikkouttaan kaatuvat

sillä elämä on kallein lahja

maailman kujien kulkijoille.(c) tanninen satu

Saksikäsi ja sydän

Kuljen läpi tuskaisen maailman, missä toivo on kuin huurre jälki ikkunan. Olen hän, joka sinua rakastaa, vaikka elämä lyö kuin rautakanki rintaan.

Olen lyriikan kirjuri, ehkä kuudes oraakkeli, tai pelkkä varjo, joka huutaa kadulla. Se on aivan sama, kun lama leikkaa, ja saksikäsi käy kuin parturin veitsi taivaan pilviparran alla.

Kodittomia tulee kuin syksyn lehtiä, etuudet katoaa uneni ovat kiireisiä. Minä kumarrun, rukoilen taivaan Isää, että edes yksi yö olisi vähemmän kylmä.

Mutta Juice sanoisi: "Ei elämä oo risainen, vaan risat meissä, jotka ei jakseta rakastaa." Niin minä rakastan, vaikka maailma murenee, ja kirjoitan runon, joka ei koskaan unohdu.Kansan kaiku on kuin huuto kaivosta, jossa toivo kaikuu, mutta ei kanna. Sosiaalituki on nyt pelkkä haamu, ja virkamies hymähtää: "Ei kuulu ramma."

Köyhyys ei kysy, onko sulla aikaa, se tulee kuin marraskuu – harmaa ja laiska. Mut minä kirjoitan, vaikka kynä itkee, ja sanani soi kuin Syksyn sävel, kitkee.

Juicen hengessä, ei pelkkää valitusta, vaan rakkauden riekaleita, toivon kipinää. Jos maailma on risainen, minä olen lanka, joka parsii sen kasaan – vaikka yksin.16.8.25(C) satu tanninen

Notre-Damen kellot

Notre-Damen kellot soivat, kuin haavat ajan halki, kuin rukous kivestä, joka ei koskaan unohda.

Maailma palaa, ei liekeissä vaan muistoissa, olen viimeisellä rannalla, käsi enkelin kädessä.

Arkkienkeli Mikael seisoo, kilpi hohtaa kuin kuun pinta, miekka hänen edessään leikkaa hiljaisuuden kahtia.

Gabriel puhaltaa torveensa, ääni kantaa yli raunioiden, kuin kutsu toivoon, kuin lupaus uudesta aamusta.

Rafael kulkee haavoittuneiden joukossa, sormet kuin tuuli, parantaa ilman sanoja, kuin kevät lumen alta.

Uriel pitelee kirjaa, sen sivut hehkuvat valoa, hän lukee historian uudelleen, kirjoittaa tulevaisuuden liekkeihin.

Ja minä, ihminen, katson taivaalle, kuulen kellot, ja tiedän: jokin pyhä ei koskaan kuole.

Anna-Brita Tuulismaa

 Anna-Brita kirjoittaa, elämänmakuisia säkeitä, kuin tuuli, joka kulkee Pohjanmaan lakeuksien yllä.

Hänen sanansa ovat kuin hiljainen huokaus suon reunalla, kuin kurkien huuto syysaamussa, kuin mättäiden mustikat, joissa lapsuus vielä maistuu.

Hän on ainutlaatuinen runoilija, joka kuulee pellon puheen, näkee taivaan avaruuden ja tuntee savusaunan hiljaisuuden.

Lakeus ei ole tyhjä – se on täynnä tarinoita, vanhoja latoja, joiden seinät kuiskivat menneestä, ja öisiä hetkiä, joissa kuu nousee okran keltaisena.

Anna-Brita kirjoittaa kuin maa hengittäisi, kuin jokainen ruisleivän murunen kantaisi muistoa äidin käsistä. Hän antaa äänen niille, joiden elämä on ollut hiljaista, mutta ei koskaan näkymätöntä.

Neonkäärmeet yössä saalistaa

On tuuli vienyt pois tuoksut päivän, vain neonkäärmeet yössä saalistaa.

On häkkiin pantu ihminenhän liikkuu lailla juoksupyörä hamsterin.

Hän tekee mitä vain, kun rahantuoksu ilmaan leviää. Niin sekaisin on aivot, kokopää.

Hän uhraa lampaan, karitsankin. Rahanhimossa voi ryöstää pankin.

Niin kohta koittaa jälleen keskiyö, taas tornikello jossain aikaa lyö.

Nyt lyökää, syökää, ryöstäkää, ovat kadut täynnä elämää. Nyt hulluudesta nauttikaa, ja lapset maailman, niiden nälkäisien pallomahat ne eivät mitään merkitse.

Te haluatte vain kaikki rahat, mammona, ja valta vain maailmassa hallitsee. Ja keräykseen lantti antakaa, se omatunnon hetkeksi vaientaa.

On tuuli vienyt tuoksut päivän, ja mennessään kai järjenhäivän.

Vain neonkäärmeet yössä saalistaa, ja uhrinsa kapakoissa, kellariluukuissa tahtovat elävältä kuristaa.

(c) tanninen satu

Tarina: Enkelin taistelu sävelten puolesta

 

Kauan sitten, eräänä syksyisenä yönä, Suomen ja Norjan välillä tapahtui jotakin niin käsittämätöntä, että siitä kerrotaan yhä nuotiotulilla, kahviloissa ja salaisissa arkistoissa. Tarina alkaa Helsingistä, missä suomalainen säveltäjä nimeltä Elias oli juuri saanut valmiiksi mestariteoksen, jonka huhuttiin herättävän henkiin itse musiikin jumalat.

Norjalaiset moottoripyöräjengiläiset saapuvat

Norjan vuorilta laskeutui 40 moottoripyöräjengiläistä, "Nordisk Rytmi", joiden tehtävänä oli kaapata Elias ja viedä hänet Ruotsiin, legendaariselle Abbastudiolle. Heidän johtajansa, nimeltään Ragnar, oli saanut vihiä Eliaksen lahjakkuudesta ja halusi hänet tuottamaan uuden aikakauden popmusiikkia.

Enkeli Mikael astuu esiin

Mutta Elias ei ollut yksin. Taivaan soturi, näkymätön enkeli Mikael, oli saanut tehtäväkseen suojella säveltäjää. Kun jengiläiset saapuivat Helsinkiin, Mikael laskeutui näkymättömänä heidän ylleen. Yön hiljaisuudessa, ilman että kukaan näki, Mikael taisteli 40 moottoripyöräjengiläistä vastaan. Hän käytti taivaallista miekkaansa, valon salamaa ja musiikin harmoniaa aseinaan.

Taistelu, jota kukaan ei nähnyt

Kukaan ei nähnyt taistelua, mutta sen jäljet olivat kiistattomat. Moottoripyörät löytyivät hajonneina Töölönlahden rannalta, ja kaksi jengiläistä, nimeltään Bjørn ja Leif, päätyivät Tikkamäen sairaalaan tiputukseen. Heidän kertomuksensa olivat sekavia: "Valo... musiikki... siivet... me emme voineet liikkua..."

Suomen valtiovalta puuttuu peliin

Yön aikana Suomen viranomaiset, salaisen turvallisuusosaston johdolla, karkottivat jengiläiset maasta. Heidät saatettiin rajalle, ja heidän moottoripyöränsä takavarikoitiin. Tapahtuma kirjattiin arkistoon nimellä "Operaatio Sävelenkeli", mutta asiakirjat salattiin 100 vuodeksi.

Legendan perintö

Vuosikymmeniä myöhemmin, Elias jatkoi säveltämistä rauhassa. Hänen teoksensa nousivat kansainvälisiin listoihin, mutta hän ei koskaan paljastanut, miksi hän ei koskaan lähtenyt ulkomaille. Enkelin suojelus oli hänen salaisuutensa. Ja tämä tarina on juoneltaan tosi.

Ja niin, tarina elää yhä. Kukaan ei voi käsittää, mitä todella tapahtui. Mutta jokainen, joka kuulee Eliaksen musiikkia, tuntee sen: siinä soi taivaan voima. 11.8.2025(c) satu Tannineen

Kaivo autiotalon pihalla

Elokuu hengittää hiljaa, pellon yllä kypsyy valo. Kultaiset tähkät kuiskaavat: "Vielä ei ole kiire minnekään."

Syyskuun kynnyksellä tuuli vaihtaa suuntaa, ja omenat putoavat kuin vanhat lupaukset.

Minä lähden silloin, kun ruohonleikkurin öljyt on tarkastettu, ja varaston hyllyllä talvi odottaa kanistereissaan.

Lähden sinne missä ei ole karttaa, vain yksinäinen kaivo autiotalon pihamaalla – unohdettu, mutta kirkas, kuin muisto jota ei koskaan kirjoitettu.

Siellä juon hiljaisuutta rivattomasta kupista kesän muistot temmataan irti leudosta tuulesta, ja annan ajan kulkea kuin hiekka sormien välistä. 12.8.25 (c) satu tanninen