Viimeiset syksynlehdet myrskyn kourissa,
armottoman suurissa, tuhoavissa.
Vilpilliset ilman immet, tanssivat,
jalkojen alla notkuvat ,
kaikki suon mättäät, rimmet.
Petetyt peloissaan ,
kuin ihmissudet silloin ulvovat.
Niskassani tunnen kylmät
kalman kourat,
kohta on asennettu
Suomenmaahan kaikki roudat.
Sinä piileksit kavaluuden takana,
yhä huopaat, soudat.
Synnin siskot keräävät talven alta pois
kaikki sisiliskot.
Aivoni ovat kuin vapaana virtaava koski,
iskee suurten sanojen tulva.
Se kelluttaa minua
aivojen ulapalla, on laituri
karannut rannastaan.
Minä sillä kellun ,
sanat saartavat uupuneen kirjoittajan.
Olen vankina viiden vilkkaan
lauseen välissä, pilkku,
ja piste siellä täällä.
Unen satamassa luistelen jäisten
kliseiden päällä.
En löydä maailmasta palelevasta,
häntä joka pysäyttäisi tämän sanojen myrskyn.
Toiset onnen löytävät, ja maailma heille hymyilee.
Minä olen se hän, joka hukuttavien sanojen suossa
turhaan lymyilee.
Ei ole edessäni tyyntä, ei aallotonta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti