Translate

perjantai 30. marraskuuta 2012

Järjetöntä


Pimeydessäkin paistaa sisälläni
se aurinko. Se on sinun syysi,
että sydämeni hehkuu kuin
keskikesän kokon puut.
Sinä nukut jo, silti sisältäni
ei sammu se aurinko.
Pari sanaa sinulta minut
hehkumaan sytyttää,
niin kuin kytevän hiilloksen.

Vihdoinkin on hetki olla toiveikas.
Mistä alkaa kohtuus,
mistä asti luotan sinun lohtuus.
Niin kummallista,
on tuntea näin,
keskellä talvea polttava
lämpö viipyy mun sisälläin.

PELLEILY KIELLETTY


Syksyn myrskyyn täysin purjein
revittäväksi. Riepoteltavaksi
viimeiseen riekaleeksi asti.
Rakkautta niin kaipaan,
ei repaleiset purjeet
haittaa tee, en huomaa niitä lain.
On sisälläni vain se yksinäinen
sydän, joka rakkautta anelee.
Elämän senaattori, ja yksinäinen
pimeä tie.
Lailla päivänsäteen joskus liidän,
illan tummuessa, törmäten
menninkäiseen yksinäiseen.
Sydämessäni on pauhu rakkauden,
ja kaipauksen ääretön autiomaa.
Sydämessäni asuu hahmo surullisen menninkäisen,
nimeltään PELLEILY KIELLETTY.

Ei se kuva pois sieltä haihdu
kai milloinkaan, öisin unessani
siirryn menninkäisten maailmaan.
Olen tytär päivänkorennon pieni,
niin kylmä, pimeä on
talven myrskyinen tieni.



Syliin joulukuun


Tahtoisin niin, että ihollani
hengittäisit. Kävelisit rinnallani,
olisit omani. Minä kaipaan
niin luoksesi.
Minä hengitän, vain sinun
vuoksesi. Olet se kirkkain
tähti minun taivaallani.
Pimeimmällä merellä,
se kirkkain majakka.
Tahtoisin niin sinun ihollesi,
sammuttamaan tämän
kaipuuni, poltteeni sinuun.

Mitä se rakkaus oikein on,
sitä tiedä minä en.
Tunnen vain luoksesi suuren
kaipauksen, sinä olet
se polte, sekä kaipaus
minun sielussani.
Unieni suurin ritari,
unessani aina kanssasi
elän elämääni.

Rakkautta rajatonta,
syliin joulukuun niin
kanssasi tahtoisin.
Sinä olet komeinta mitä
silmäni nähdä saa,
katseesi polttaa,
sisälläni tämä kaipuu
liikaa ahdistaa.
Niin pelottaa nousta
aamuun taas, kehää
kaipauksen kiertämään.

Nouseva päivä




 Jokainen yö ja nouseva päivä,
 siitä jää jälki historiaan.
 Sammuva tähti, ja pilvien häivä,
 ne jotakin aikaan täällä saa.

 Varjojen leikki käy päivien yllä,
 kastetta täynnä on syksyinen maa.
 Elokuun elontie kasvaa kukkaishunajaa.
 Pesän tahtoisin rakentaa viimeisen kerran,
 lämpöön sen nukahtaa.
 Kävellä kohti ahonlaitaa. Kulkea ilman
 talvipaitaa, pilvien laitumille vaeltaa.

 Syyskuun syliini sulki äitimaa,
 lokakuu lohdun pois otti,
 marraskuu mahtiaan kantaa.
 Roudan lyö maahan,
 joka talvelle sillan antaa.
 Joulukuu jossain ihan nurkan takana
 vaanimassa. Sydämeni on kuin avoin
 tyhjä kassa, ensimmäistä lanttiaan
 odottamassa.
 Olen kuin kirja viimeistä lukua vailla,
 mieleni kulkee kaukana,
 utopian, sekä satujen mailla.

torstai 29. marraskuuta 2012

Surullinen


Kaipausta huutaa maa pimeyden
varjojen. Nyt pian tuokaa se
puuttuva pala sydämen.
Tänään olen se hän, joka
varjoansakin pelkää.
Käyn tuulen mukaan
kaipaavaan laulukuoroon.
Ääneni nousee kylmän
tuulen selkään,
tänään en voi muuta
olla kuin surullinen.

Nuolen haavojani


Nyt minä nuolen minun haavojani,
katkeran suloisia.
Ystävyyden kruunustamme sammui
yksi kirkkain kynttilä.
Niin paljon minä häntä kaipaan,
niin paljon häntä rakastin.
Kokoan tänään sirpaleeni,
mustanlesken harson
vaihdan kynän pistävään tikariin.

Laulun sävelasteikoilla kirkas
ääneni soutaa, tuonen virran lautturin
käsissä lohduttavia säveliä noutaa.
Niin vähän me yhdessä aikaan
saimmekaan. Ne jäljet kyynelten
kuivua tänään poskilleni saa.
Niin karu, kylmä routainen on tänään
sydämeni, sieluni laaksojen maa.

Meidän yhteinen tiemme jäi kesken,
ennen kuin se alkoikaan.
Lasken sieluuni tänään vain
sen lohduttavan mustan suruharson.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Jokelalle


Se on syvältä sen, kun
tajuaa nostaa syvältä
sen ihmisyyden.
Kokea humaanin helinän
sielujenkelloissa.
Panhuilun heleän äänen,
keskellä talvea.
Tarvitaan taidetta
pakkasen keskelle.
Muitakin elämyksiä,
kuin ahavaa tuulta,
puremassa poskia,
alahuulta.

Minä vielä villinä
vikisen keskellä pakkasen.
Jo joutuu jouluaika,
kuuman totin lämmittävä
taika. Piparin tuoksua,
vaniljanhajua.
Keskellä kaamoksen,
tarvitaan suurta huumorintajua.
Marssimaan barrikadeille
Jokelan puolesta,
puolesta taiteen,
ja kulttuurin.

© satu tanninen 28.11.2012

Kuka on se hän


Niin heikon kilven aika
ympärilleni rakentaa.
Nyt olen niin kuin siili
tahtoisin vain vaipua
talven yli horroksiin.
Kuka antaa minulle
nämä tunteet,
kuka sanat lauseiden.
Kuka on se hän,
joka sisälläni
saa aikaan, tunteen
kaipauksen.
Suuren tunteen rakkauden?

Toivon tänään, kuiskaan
suuren toiveen maailmaan.
Tahdon kertoa sen kaipauksen,
kertoa tuulille maailman.
Luoksesi sen myrskyn
mukana lähetän.
Tänään minä olen se hän,
joka voi luonnollisesti
kuin pieni lapsi,
sinua rakastaa.

Vain rakkaus vaeltaa läpi pimeän kaupungin


Pitääkö pyytää sitä anteeksi,
jos toista turhaan rakastaa?
Etsin sitä jota jonka löysin
kauan sitten. Se vain ei
ole minua varten, se on
toisten, kaunotarten.

Minä pidän sinusta niin paljon,
ettei sille löydy olemassa
olevia sanoja.
Miksi minä valehtelin sinulle
etten sinua rakasta.
Ei kulu sielustani se rakkaus
koskaan pois, rinnallani
elät nyt kuin ystäväni parhain.
Sen ystävyyden tunteen ehkä
sinulle tunnustin.
Samalla valehtelin sen suuren
rakkauden. Sen piilotan alle
vuosien patinan, se ei ole
valhetta jos sinusta tuntuu,
että sinua rakastan.


Talven vallan alla


Jatkan vain kulkemista,
vaikka maailma on suuri
suunnaton.
En pelkää pimeää,
sytytän ikkunalleni
monta kynttilää.

Maassa roudan,
maassa sen kirkkaan jään.
Sinun vierelläsi matkaa
jatkan huomisen.
Luotan tässä pimeässä,
siihen melankoliseen
ystävään, hän rinnallani
kaipaa kesää seuraavaa.

Se ystävyys on suurta
rakkautta, ajattomuutta.
Pelkkää sinfoniaa sielujen,
siihen sävellän nyt
uuden sävelen.
Soikoon luonnon jäiset
suuret urut, jääköön
lumen alle laaksot, kurut.
Hetkeksi nyt unohtaa
saan sydänsurut.
Rinnallasi, vierelläsi
vielä vähän palelen.
Toivon vielä löytäväni
rinnalleni sen ystävän,
sen ainoan, jonka
kanssa käperrymme
alle talvenpeiton yhteisen.

Painan lapaseni lumeen
pehmoiseen, jään odottamaan
valon uutta syntymää.
Kevättä uutta, seuraavaa.


Aamun kynnyksellä 2



 

Aamun kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rakkautta
uskallat tänään
käyttää,
tunteitasi hehkuttaa,
sekä näyttää?
Aamun kynnyksellä
tunteitani kovin ravistaa,
ahdistavalta
liian vahva ystävyyskin tuntuu.

"Sydämen sykkeiden myötä
elä, ja tee rakkauden työtä
ihmettelemään älä ajankulumista jää”.

Varjosta pimeyteen hiipii outo kulkija,
silmissänsä luihukatse,
silmät vallan pelokkaat.
Orpoihmislapsi onnen maassa,
varjojansa pelkää,
rakkaus raapii sieluni selkää.
Minua puhutella älkää nyt.
On sydämeni liekki lepattava.
En uskalla nyt kohdata, itseäni enkä ketään.

Sisälläni sykkii outo kaipuu,
se minua melankoliaan taivuttaa.
Elämä jatkuu, sanon sulle
että olen ihan okei.
Sinua silti ajatellen unessanikin,
ei rikkinäisestä koskaan ehjää saa.
Kaipaan sitä vastausta mitä
oikein haluat minusta.
En halua olla se kynnysmatto
johon jalat pyyhitään.


SYDÄN MURTUU


Miksi minun ympärilläni
rakkaus miekallansa
niitää viljaa
satoa JULMASTI  kaataa.
Sydämeni jaloissa sen
kokoajan vain murtuu.
Uneni sinua rattaissaan
pyörittävät.
Salainen huone sydämessäni,
sinä olet lukittuna sinne.
Totuus on julmaa.
On parempi ettet
minua tunne et nää.
On kestettävä vain tätä
ikävää.
Minä olen maailmalle
vihainen. Minun sydämeni
näkee sinussa sen
mitä haluan. Minä kiellän
rakkauteni, et voi
repiä minun sydäntäni
taas hajalle. Sen hetkeksi
takiasi jo korjasin.



tiistai 27. marraskuuta 2012

Jokelalle


Pala historiaa, sitä seuraa
joukot tuhannet.
Niin on teitä tunteettomia,
ajanhampaiden kuluneet
muistot uhanneet?
Meinasitte haudata meiltä,
ne muistot, uuden rakennuksen
alle. Vielä huutaa Toivo
nurkkaan suljettu,
äänensä kaikuen maailmalle.
Karjalainen kansanryhmä
barrikadille tahtoa astuu,
kytkeä vaikka ketjuin kiinni
sinne mistä pois on suljettu
purkamisen vanhan tuhoamisen
vastuu.
Joulukuuta kokousta lakaiskoon
nyt suuri oikeudenmukaisuuden
luuta. Suojelua Jokelalle vaadimme,
se on meidän taistelumme.
Meidän joukonvoima barrikadimme.


Uneton yö


Mun aivoihini murtaudutaan
joka yö. Se kirjoittaminen
on täysi työ, mitä sieltä
ulos öisin haluaa.
Kirjoitan, tätä mantraa
jatkuvaa.
Sinua illalla ajattelin,
kun tunniksi nukahdin.
Se oli suuri erehdys,
viimehetken hairahdus,
kun en halunnut
sinun kanssasi silloin
viestittää.

Yöuneni hävitin, nyt
hiuksiani haron, niitä
halkaisen.
Kaivan silmästänikin
pois malkan sen, mikä
siellä kaihertaa.
Aivoistani en vain
voi sitä ajatustenkehää
sinusta poistaa.
Se kokoajan samaa kaavaa,
kiertää, hiertää, samaa kaavaa toistaa.


maanantai 26. marraskuuta 2012

Rakkautta marraskuussa


Tuntea joku, niin kuin sinä.
Ääni helinätiukujen askelina.
Ulospäin hehkuva, lämpöinen
valo. Sielusi noessakin,
enkelinkajo.
Hyvyys sinusta ulos
loistaa, vaikka murhetta
yrität hukuttaa, pullon
pohjilla poistaa.
Minä olen niin onnellinen,
kun hetken vieressäsi
istua saan. Tunnen sisäisen
karismasi. Se niin paljon
minulle merkitsee
vie nirvanaan lohduttavaan.

Mitä sitä selittelemään
rakkautta se on vaan
minä runoissani
pyöritän.
Tänään sinut unohdan,
hetki taas, ja tulet
muistoihini takaisin.
Sinua minä tarvitsen,
minulle riittää se hetki rajalla
pimeyden.
Aika seisahtuu tovin sen,
minkä vierelläsi
istun hetkisen.


HÄN


Mitä sitä selittämään,
rakkautta se on vaan
minä runoissani
pyöritän.
Tänään sinut unohdan,
hetki taas, ja tulet
muistoihini takaisin.
Sinua minä tarvitsen,
minulle riittää se hetki rajalla
pimeyden.
Aika seisahtuu sen
hetkisen, minkä vierelläsi
istun hetkisen.

Patajätkälle


Runoni sinulle on vain
tahroja paperilla.
Älä niistä minulle suutu.
Minä olen minä,
en miksikään muutu.
Sinä olet sinä,
tartuit minun sieluuni.
Siellä on kuvaasi heijjastava kuvaruutu.

Mikään ei runoistani
miksikään muutu.
Patajätkä pakan alimmainen,
muusani, rakas, vaillinainen.
Runonlaaksojen reaalit ruusut
ne on muoviset,
sateen, pakkasenkin, pesun kestävät.

Sinä olet hän


Käyn klubeissä, sekä bubeissa
katseellani. sinua vain haen.
Uloslähteminen se on vain se
sinun syy. Minun povellani
pesii se ujouden myrkyllinen kyy.
Sieluni tämän kaipauksen
kourissa vain väsyy.
Marraskuu minut maitojunaan
lähettää, kaipaan niin paljon
sinua, ystävää.

Sinä olet hän, joka häkistäni
minut aina ulos hätistää.
Olkoon sitten aurinkoinen päivä,
taikka kurja myrskysää.
Kasvoton nainen, seassa
kyklooppien, niin usein
siltä minusta tuntuu.
Rinnallasi usein tunne on,
se ylitsepääsemätön,
pelkään, sydämeni murtuu.


Ystävälle


Minä vaistoan sinussa sen,
suuren ihmisen.
Voimasi piilotat pullon pohjalle,
sieltä alas pois huuhtoen.
Olet nyt yksin siellä öisessä pimeydessä,
missä ei ole sytytettyä majakkaa.
Minä hapuilen sinun kättä,
en voi olla siitä kiinni pitämättä.
Veisin sinut siihen suureen
seikkailuun, joka on välillä
kahden sydämen.

Minä tiedän kyllä oman tieni,
olen nainen kovin pieni.
Lämmin vain on kivuliaskin tieni,
yhdessä laulamme lauantaisin.
Kuoroon elämän yhtyen.
Maailman parantajaksi,
yhdessä ryhtyen.

Purjehtii sinun sielusi nyt eksyksissä,
toivon niin et löydät sen reitin
yhteiseen ihmisyyteen.
Olen vierelläsi tässä,
meitä etsimässä.
Vaikka unohduksiin ryyppäät
kaiken, kivun sen.
Minä olen se hän,
joka nukkumaan sinut
hädänhetkellä turvaan peittelen.

Myolinien sota


Kaikki toisin organisoin,
Cralin maljasta viisaudenpisaran
unessani join.
Odotan nyt vain,
että tämä hetki kipuni,
haavani parantaa.
En kestä enää tätä
sotaa myoliinien,
tahtoisin niin kovasti jo
matkalippua rajan taa.
Tahtoisin matkustaa,
sen äärettömän ajan taa.

Et voi sitä ehkä ymmärtää,
en ole masentunut, en
enkä surullinen.
Tämä polttava kipu, tuska
sitä en enää kunnolla
kestä.
Vuoksesi olisin valmis
vuoren siirtämään.
Vuoksesi vielä tätä
kivun mantraa hetken kestämään.
Uuden elämän kartan
matkamme suunnaksi piirtämään.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Surullinen päivä


Mitä tehdään niinä päivinä,
kun suru pursuaa sielun
saumoista yli?
Tahtoisin vain käpertyä
sikiöasentoon, ja nukkua.
Tuleeko vielä sellaisia
päiviä, jolloin elämä
tanssii hymyillen tarantellaa?

Tänään tunnen itseni
riittämättömäksi,
rikkinäiseksi vuotavaksi
astiaksi, ilman aluslautasta.
Ystävien ojentava lohduttava
virvoittava vesi, valuu pois
hukkaan.


Menetetty ystävä


Jotain kovin suurta kadotin,
jotain jonka juuri äsken huomasin.
Kadotin polkuni, niihin
onnellisiin päiviin.
Piikkilankaan elämän
törmäsin.
Tuomitessasi minut,
sekä ystävyytemme.
Rinnakkain kulkea
emme saa.

Suru, sekä kaipaus
tänään sisälläni kaihertaa.
Olen niin monesta asiasta
huolissani, kulttuurishokki
mieleni kaaoksen pani.

Ystävän menetys uskoni
vuoksi, on kuin karilleajo,
ja taitamaton luotsi.

Heikkoutta tunnustan,
menetin juuri ystävän,
vuoksi uskonnon.

Saanko olla minä


Kuka heittää kiven ensimmäisen?
Kuka tuomitsee, ilman todisteita?
Kuka näkee toisen sydämeen,
kuka viskaa päälleni mätiä omenoita.
Viisaus, sitä ei kannata antaa virran
viedä.
Saanko olla minä, vikoineni päivineni,
ettei minua tuomita siitä,
etten ole uskovaisista uskovaisin.
Ulkokultaisuutta en missään niitä.
Minä olen minä, en mahda mitään
jos se ei sinulle ystävyyteen riitä.


Olen huolissani


Uusi rakkauteni on syntynyt,
öissä myrskyisessä kävelit
minun elämääni.
Nyt sisälläni soi kaipauksen
kova ääni.
Valitan vain ikävääni,
sinä sotkin hyvin minun pääni,
kävelit vain elämääni.
Olen niin sinusta huolissani,
et istunut,
siellä missä sovittiin.
Olen vankilassa ajatusteni,
kehää kiertää ne
villisti väristen.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Valoa pimeyteen


Sisälleni on säilötty
lämpö suuren auringon.
Sen kesällä laitoin
purkkiin lasiseen.
Pimeydessä joskus,
sitä kantta hiukan
raotan.
Aurinkoa riittää
jakaa säde muillekin.
Sen säteen kirjoitan,
runoihini, lauluihini
valon sävellän.

Ystäville toivon iloa,
onnea, valoa sydämeen.
Marraskuuhun uuden
laulun teen, sen
sävellän hiukan
melankoliseen säveleen.
Iloa toivon siihen lisää,
valoa pimeyteen,
rakkautta suurta
sitä tuhlaan ystävyyteen.

Huomenlahja


Muistan kiihkon suuren sen,
kun rakkautemme oli nuori niin.
Vartaloihimme toistemme
vain pukeuduttiin.
Toisimme niin usein kietouduttiin.
Niin aika kulki kulkuaan,
vuoden vieri tiuhaan tahtiin pois.

Sinä kuihduit niin kuin kaktus
erämaan, olit liian sairas elämään.
Ollessasi viidenkymmenen,
tuli vastaasi se nainen kanssa
suuren viikatteen.
Niin lähdit sinä silloin pois.
En sitä silloin voinut tietää
kuinka yksinäinen tieni
täällä olla vois.
Minulla on huomenlahjana saatu
cameekoru, en voi sitä kaulallani
kantaa vuoksi kyynelten.


Laulu vanhanaikainen


Laulun sinulle laulun,
laulun vanhanaikaisen,
jossa kauniit muistot
esiin kaivautuvat,
alta sen kaiken pölyn,
sekä ajan patinan.

Minä vielä muistan sen,
kuinka sinä olit nuorena jo
niin vanhanaikainen.
Laula sinäkin minulle joku
laulu niin vanhanaikainen.
Voimme yhtyä yhdessä
kuoroon, jossa aika
auringonlaskutkin patinoi.
Sielussani menneet vuodet
kirkkaina duurissa, mollissa
vuoronperään soi.
Niin minä laulan,
laulan niin kuin parinsa
menettänyt laulujoutsen.
Ukkini mielessäni viuluansa soittaa.
Kevyesti vie hän kielien yli sen
viulun jousen.
Mummoni banjoon tarttuu hän,
saa siitä aikaan hilpeän sävelmän.
Muistoja mieleeni aika taas
miten tuokaa.
Vanhoista muistoista
minun sieluni saa
sitä ravitsevaa, iloista,
ruokaa.

Laulun sinulle laulun,
laulun vanhanaikaisen,
jossa kauniit muistot
esiin kaivautuvat,
alta sen kaiken pölyn,
sekä ajan patinan.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Alku kaiken kauniin


Alku kaiken kauniin,
uskon ystävyyteen joka
kestää kauan.
Kestää yli huomisen,
kun loimme sen
siteen ystävyyden.
Onni on kun lauluun
rinnallasi samaan
ääneen yhdyn.

Se olet sinä, ken
sytytti minun sieluni lyhdyn.
Nyt keskellä pimeyden,
näen toivon valon kajastavan.
Kaikkien tuhansien ihmisten
joukosta, huomasin vain sun.
Korvissani kuulen vain
nuo ohjeesi, jotka
sinulta saan.
Hymyn tuon, ujon
joka saa minut yhä punastumaan.

Nousen siivilleni


Minä tänään nousen
siivilleni, ne hyvin
voimakkaana kantaa.
Eilen, me särkyneet,
jaksoimme toisiamme
kannustaa.
Sä olet minulle taivas,
mä olen jalkojesi alla maa.
Olen ystäväsi, voin hetkisen
lohduttaa sen, kun tiesi on
liian raskas. Askeleillesi
liian kivinen.
Silti ujouteni alle,
ehkä murrun.
Sanoit minulle : kasvoton olen joukossa
ihmisten.


Toivekkaana


Minä kiusaukseen suureen
lankesin, kun kadultani
löysin enkelin langenneen.
Hän oli mustaenkeli,
päin kapakanikkunoita
lenteli. Yksinäisyys
silloin minua nuiji,
lekoin vasaroin.

Niin kohtasivat yksinäiset
sydämet. Luulivat he
silloin yhdessä muodostavansa
liiton pyhä sen.
Kauppakatu värisytti
katulampun valojaan.
Silloin onni huijasi
minua niin pahoin aikein.
Hän enkeli Lusiferin,
oli mies kaikkein vaikein.
Nyt häntä kammoksun, muistele
en muistoin haikein.

On jälleen aamu laskeutunut
maailman rannan ylle.
Katseeni nostan toiveikkaana
ylös taivaalle.



torstai 22. marraskuuta 2012

Kesytön ennen keskipäivää


Kesytön ennen keskipäivää,
kesytön ilman huolta, häivää.
Häntä ei vaivaa hämärä sää,
marraskuu viettejä huutaa lisää.

Niin kuin pilvet verhossaan,
niin minä sieluni verhota saan.
Hämärä käy yli maan,
niin kuin yö usvassaan,
se hiipii hiljaa. Niittää valoa,
kuin tuonen viljaa.

Minä, hiljaa kirjoittamaan
alistun, olen pimeältä
piilossa maassa utopian.
Sinne sillan rakennan,
yli virran kanavan.
Majani rakennan Kirsi Kunnaksen
satujenlehtoon.
Kirjoitan lapsille runon,
tai vauvalle laulun sävellän
unienkehtoon.
On aika luonnonkiertokulun,
se aivoihini teki oikosulun.
Riimit virtaa, soinut, laulut, raikuu.
Sielu rakkautta, kiihkoa haluaa
syntyy sydämelleni lämminpohja,
josta kaikki ulos kaikuu.


Melodia


Sisälläni aavistus uudesta
laulusta pienestä, tai suuresta.
Minä sisältäni kaivan aiheen
tärisevän, tunnen ulos lipuvan
nyt kiihkon värisevän.
Nostan sormet näppäimille
pianon, saan aikaan sävelen
niin kovin vienon.

Nyt se syntyy melodia,
sormet lipuu niin kuin joutsen skaalan
yli. Sisälläni kiihko kasvaa
soittaa vielä, kiihko löytää
syvin onnen syli.
Nyt on tauko, sitten
soitan ihan hiljaa.
Liikkein keinuvin,
kuin tuuli leuto
hyväilisi viljaa.
Annan voiman nousta
vähitellen, äänen
virrata ulos, sisään
niin kuin ohimennen.

Sitten sinut muistan kesken
pianon soiton,
syntyy ääni hellä
niin kuin lämpö aamunkoiton.
Nousee sisälleni tunne kovin
syvä, kasvaa äänenvoima
sekä lämminmielikuva.
Jotain soittooni kaivan
kaunista eilisestä,
ei niitä kauniita muistoja
voi aika pois pestä.

Minä mieleen saan sinut
niin kuin silloin,
lämmön auringon,
ja kajot illoin.
Miten kävelit, miten istuit,
miten harvoin mistään
tulistuit.

Kerran kolmannen, kun
soitan samaa skaalaa,
säteet muistojeni ne
kauniiksi tämän melodian
maalaa.

Patajätkä

Patajätkä
Patajätkä

Blogiarkisto