Translate

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Raamattu vai lakikirja

Pappi kysyi ohi meni
”mitä kuuluu” kuka käskee?
Ihan kertauksen vuoksi
laula vielä se ylä C.

Minä siihen; ”laulan,laulan,
kunhan ryin oion kaulan”.

Mitä kerrot paimen hyvä,
edessämme ovatko vuodet
laihat vai lihavat?
Mitkä ovat uskontomme
kliseet, mitkä tavat avarat?

Raamattu vai lakikirja,
siinä vasta valinta?
Minä mietin, torjunko
lihan vietin.
Mikä maa, mikä sen on valuutta.
Ulkokultaisuutta, ennen kello kuutta.
Luterilainen kirkkomme
onko sillä  tulevaisuutta?


@ tanninen satu

Minä seison omilla jaloillani

Niin minä tein sen, rakensin
raunioita rakkauden sen taivaan tuhkaisen.
Sanoja, sanojen perään, sirpaleita en
enää kerää. Ne ovat kaikki uudestaan
ruukkuuni liimattu, maailma uudestaan
eloon herää.

Silti se ei voi minusta poistaa sitä
yksinäisyyttä, sitä itsepäisyyttä,
joka sisälläni kytee ihan syyttä.
Se kaipaa rinnallensa suurta ystävyyttä,
ei hyväksy koskaan vääryyttä,
eikä päättämättömyyttä.
Ilman päämäärää, joka suuntani määrää,
minä kuljenko tietä väärää?
Kuka täällä liikaa häärää,
minä olen vedenkestävä,
sinun on se naamiosi pois pestävä.

Pahinta tänään, on minulle tulla sokeaksi
liian hehkuva on karisma sulla.
Rinnalleni tahdon kauniin menninkäisen,
tuokaa se minulle luolista pimeyden.
Minä totutan tähän valoon sen,
tulen vain toimeen kanssa sokeiden.

Minä seisoin omilla jaloillani,
kuka minut ylös nosti seisomaan.
Kiitos hänelle suodaan, sanon sen suoraan.
Unissani kuulen aina äänen pojan Afroditen.
Hän aina sanoo: NIINKÖ unessani
tanssivat ilman immet hunnuissaan.
Niillä on perhosensiivet, kasvavat
kiinni harteissaan.


@ tanninen satu

Kallonsisäinenmatka

Olen matkalla taas kallonsisällä umpiluussa.
Siellä paikka on ystävälle vaikka käynyt
hän ei kanssani unelmoimassa aikamatkalla kuussa.
Olen sillä matkalla taas, joka kehää samaa kiertää
mykkien sanojen suussa.
On liian helppo matkustaa, kun on kirjalijan aivot,
mieli aina sanojen muokkailussa.
Minä matkustan taas kohti kiintotähteä,
lähelle utopiaa, kun kaikki liikaa ahdistaa.
Niin on kirjoittavan naisen helppo matkustaa,
ei siihen passia tarvita lain.
On maailma suuriseikkailurata keskellä ajatuksien.
On välimatka lyhyt välillä Galaksien, sanojenpoltteen sisälleni sain.
Se liekki on tai hehkuvakekäle vain,
kun siihen puhallat niin voit matkalle lähteä
keskelle ajatuksian.

Unenräppi

Tunnetko sä Molla Leskisen, hän on leski
miehen Leskisen.Hän joutui Joensuun torilla
tielle Keskisen,joka haukkui läskiksi
kurvikkaan Molla Leskinen.
Me siitä tehtiin se yksi pieni räppi,
siihen lisättiin sanoja peräperään
käärittiin kuin lankakerään.
Yhä siihen tilanteeseen yöllä herään.
Miltä tuntuukaan, kun toista nimitellään ,
ei ole oikeutta haukkua toisia kellään.
Siitä tässä nyt räppi riimitellään.
Asiaa käsitellään, unenkin voimalla,
huumorin härskin patinoimalla.
Se on usein aina nainen, maassa muslimien,
jota kivitetellään, kuvitteellisten syntiensä tähden.
Itke en mä toisaalle nyt lähden,
kuitenkin silmäkulmasta salaa pyyhin
sen kyyneleen.
Toisaalle piiloon hetkiseksi meen,
ja kirjoitan viimeiseksi sen kuluneen kliseen.

( viimeöinen uneni)

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Sointulaan

Hiljaa kotioven suljin, kuljin liian
horjuvin askelin.
Vettä satoi, askeleeni johtivat
silloin Sointulaan. Sinne me
kehäraakit, ja nouseva taiteellinen
sukupolvi aina yhteen piiriin
raahaudutaan.

Siellä on kestävä kehä empatian.
Sieltä aina löytää kuuntelijan,
kompuroija tukijan.
Elän taas päivä kerrallaan,
kun on edessäni tiukkapaikka
jalat vievät Sointulaan.
Sydämestä lämpimästä nämä
sanani kumpuaa.
Tämä matka ihmisen,
se vaatii puhallusta rikkinäiseen.
En säälillä, katkeruudella
mitään täällä tee.
Minä runoni sinulle lahjoitan,
ne riimit Sointulan sointuihin rakennan.
Silloin, kun maailma satuttaa,
voi siitäkin kauneutta riviin kirjoittaa.


@ tanninen satu

Yksinäisyys

Enkelten työtä kaipaan vierelleni.
Nyt olen minä hukkunut sisälleni yksinäisyyteeni.
Olen muurannut sieluni muurit
umpeen, vailla sisään kulkua.
Nyt loppukesän helteessä soi kitara melankolisesti.
Minä laulan tähtikirkkaista syksyöistä, odotan,
kunnes kaiken riemun tästä kaikesta kadotan.

Niin pieni on yksinäinen ihminen,
joskus kuulee sisällään kaipuun rakkauteen.
Nyt minä lanteilleni puen sen vyön,
jossa kävellessä helisevät tiut, kilisevät
koristekolikot. Minä olen sydämelleni
puheenvuoron liian pitkän antanut.
En jaksa tyytyä siihen, mitä siellä
sisälläni on. Nyt on vain tämä hetki,
tässä, ja nyt olen yksinäisyydestä turta.
Kaipuu läheisyyteen sisälläni polttaa
sammumaton

lauantai 27. heinäkuuta 2013

http://www.bod.fi/index.php?id=1257&objk_id=1074801

http://www.bod.fi/index.php?id=1257&objk_id=1074801

Salattujen viikunanlehtien alla

Salaista elämää, naisten viikunalehtien alla.
Paratiisissa aikoinaan sinne kätkettiin tie.
Se vuosien, ja viisasten impien kautta vain vie.
Se katalakyy vain seksioppaita tiedottomille myy.
Sen jälkeen kivien välissä ilkkuen nauraa, lymyy.
Linnunrata sinne aita rakennettiin,
kaikki taivaantähdet sen yläpuolelle liimattiin.
Valo menetystä paratiisistamme sinne lähetettiin.
Nyt olen nainen vanha, näen selvää valveunta.
Näen palan eilistä ennen huomista,
en voi välttyä virvoittavien vetten juomista.

Aika ylitseni ajoi jo, litistäen kaikki vaaleanpunaiset
haaveeni. Ne jonnekin, salattujen viikunanlehtien
alle piiloon meni. Yössä siitä lähtien olen
lennellyt kuin sokeayöperhonen.
Jalkani levottomat, ne ovat vauhdissa aivan hervottamat.
Ihmiset vierelläni lohdutusta vailla,
minä hetkeksi istahdan, kuuntelen surullisen tarinan.
Koetan ottaa osan rinnalla eläjän, sen lohduttavan.

@ tanninen 

Ikuisuudenkruunu

Minä jatkuvasti meistä unta näen.
Asut kallon sisälläni, sielussani sekä umpiluussa.
En sitä voi ymmärtää, ei siihen syytä tiedä.
Minulla menee välillä liian lujaa,
en tiedä keinoa millä energiaa voisi säästää.
Me ollaan ne samanlaiset oinaat,
turhaan joskus minua sä soimaat.
Niin oli ihmeellinen hän, joka loi maat.
Taas uneen sinusta hetki sitten heräsin,
kaikki ajatukseni siitä unesta tähän
vuodatukseeni kerään.

Olet myllynkivi, minun kaulassani,
viimeinen avain sieluni nauhassa.
Käteni kirjoittaa, mitä sieluni tehdä aikoo.
Ajatusteni voima monta ongelmaa,
sekä muistoa suoriksi oikoo.
Niin ihmeelliset ovat unienlaaksot,
ne sisältäni kaivavat esiin sen kaiken
tärkeäntotuuden. Nyt aamuyöntähdet
ne loistavat valoa silmistäni.
Rakkaus, joka ikuisuudenkruunun
päällensä saa, sitä ei voi olla koskaan
helppo ymmärtää.

Vereni kohinaa


Vereni kohinaa kuuntelen, yö saapui jo, yksinäisyyttä
huutaa pimeä kaipaava maa. Mieleni ajanaalloilla jossain
kaukana ratsastaa.
En unta saa, yö on hiljainen kun, kuuntelen omatuntoani,
kelaan edestakaisin itseäni.

Mustasukkaisuutesi hallitsee liikaa meidän maailmaa.
Sinä minua kaukaa kiertelet, nyrkkiäsi kun et hallitse.
Olet viereltäni poissa, silti elät päivittäin
minun jutuissa, tarinoissa.
Kuinka minä turhaan sinua kaipaankaan, niin
epätoivoista on rämpiä noissa mieleni soissa.

En voi hyväksyä, tätä Suomenmaata, murheellisia
ihmiskohtaloita, niitä ihmisten tarinoissa päivittäin kuuntelen.
Minä sinulle olen vain heijastus sinun peloistasi.
Minä sinua en pelkää, ajattelen aina liikaa rakastaen.


@ tanninen satu

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Iloiseksi

Ensin halaus, ja tulee iloiseksi.
Kuka sen parantavan vaikutuksen keksi?
Jonkun kanssa tuntee itsensä läheiseksi.
Joku saa tuntemaan olon aina kiireiseksi.
Toisten kanssa menee aina jutut muistelemiseksi.
Kolmannen kanssa puuroudumme aina kokkareiseksi.
Ystävän tapaaminen menee aina riemuiseksi.
Lapsien kanssa aika menee aina välittämiseksi.
Narsistin kanssa elämä , tukahduttamiseksi.
Kukaan muu kuin minä itse ei voi tehdä elämääni onnelliseksi.
Ja se mistä kaikki aina haaveilevat sitä kutsutaan rakastamiseksi.
Sen jälkeen vasta kaikkein parasta on läheisyys ja seksi.
Voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon tämän jälkeen,

mutta nyt menee kyllä lopettamiseksi.

Rakkauskirjeet hiekkaan

Niin oli sekin päivä joskus,
kun kirjoittelimme toisillemme
rakkauskirjeitä hiekkaan.
Se aika oli sellaista romanttista
vaaleanpunaista unelmaa,
ennen kuin luoja toi paratiisiimme
käärmeen liian viekkaan.

Päivä niin kuin tämä päivä olla saa,
muistan kuinka naurumme kaikui,
lensi mukaan hiekan, sekä tuulen.
Tänään en merkitse sinulle
muuta kuin olen se äiti sinun kaksosten.

Ei me koskaan toisillemme mitään
valoja vannottu, ei mitään luvattu.
Huominen se kaikki muistot osaa haalistaa,
olet niin kuin julma haukka vuoriston,
joka aina uutta valloitusta saalistaa.

Ei koskaan voi tulla uutta päivää sellaista,
että toisillemme kirjoittaisimme
rakkauskirjeitä hiekkaan.
Liian hyvin opin tuntemaan,
sen miehen kylmän viekkaan.
Sinä julmasti särjit minun vahvan kuoreni,
niin kuin särkisit pesän pientenlintujen.
Jotenkin minä siitä selvisin,
kävin läpin koko helvetin.


@ tanninen satu

torstai 25. heinäkuuta 2013

Elämää

Minä väsyin puhumaan vierasta kieltä.
Siinä ei ollut mitään mieltä.
Suussani soi sanat suomenkielen kauniimmin.
Oli palattava kotiin takaisin.
Niin minä maailmankansalainen,
sain identiteettini jälleen takaisin.
Se tunne oli täynnä tunteettomuutta.

Minä Takataskussa vuosienjälkeen
sen kauniin päiväperhosen Katrin näin.
Niin hän silmieni edessä kauniisti liihotti.
Minä olin tietenkin selvin päin.
Silti me yhdessä liideltiin,
yöperhonen, ja päiväperho rinnakkain.
Unelmilla voi olla kantavat siivet,
ne vievät meidät joskus jonnekin.

Elämä sitä ei pysty huijaamaan,
sinä mies olet aina mielessäni
maailman komein kolli, etkä ole nimeltäsi Olli.
Niin minä yhä sisälläni kannan sitä
samaa rakkautta. En ole vielä opetellut
jakamaan minun korttejani ilman menneisyyttä.
Nyt kaipaan vain uutta tulevaisuutta,
päivää kirkasta uutta.

Lapsivaimo

Olin tyttö kuudentoista vain,
kun kotini ovet taakseni
sulkea sain. Niin lennätettiin
minut siipirikko maailmalle,
näiden myrskytuulien alle.
Isä seisoi takanani, sanoi
siinä on ovi, ei ole takaisin tulemista.
En halua kouluttaa sinua,
kun edes osaa tuntea katumusta.
Isä sanoi kyllä saan naapureiden takia
sinua hävetä, tyttö on saatava naimisiin.
Niin siitä hyvin eroon päästäisiin.
Niin minut vanhalle miehelle naitettiin.

Niin alkoi se lapsivaimon tie,
tuuli minulle kuiskasi,
kyllä tie aina eteenpäin vie.
Niin olin kuin hän Kalevalan Aino.
Siitä alkoikin se vuosia kestänyt noitavaino.
Minä olin se epävarma lapsivaimo.

Käenpoikanen

Minä olin se käenpoikanen,
pesästä ne pois minut,
jo lapsena pudottivat.
Olin tyttönen kuudentoista,
kun he lähettivät
lentokyvyttömän maailmaan.
Niin kauan maassa laahustin,
kunnes vahvat siipeni kasvatin.

Nyt siipieni alla on ilmaa,
se hyvin kannattaa.

Nyt on runojeni vuoro tanssia,
tarantellaa, kera särjetyn
sydämenpuun.


@ tanninen satu

Jokelan dokumentin kaikuja

Jokelan kohtalo se sinetöintiinkö
veli kättä pöydän alla lyöden.
Lupaukset, kaikki valat, sanat syöden.
Joensuunyhteishenkeä vastaan,
vapaata muurausta. Järki puhui
rahaa vastaan, isät nousivatko lastaan vastaan.
Vielä sen talon räystäslaudan alta kuuluu
laulua mustarastaan.

Talonkohtalo ilmassa roikkuu arvoitusko jo?
Mietin niitä näitä, ei ole enää
aittapolkuja, ja tähkäpäitä.
Lähellä Joensuun keskustan,
mutta elämästä minä ymmärrän enemmän.
Dokumentti katsottiin, kyyneleitä
silmäkulmistamme pyyhittiin.
Joku siitä tykännyt ei lainkaan,
suurenkaipuun Jokelaan taas sisälleni sainkaan.


@ tanninen satu

Valo päässä tunnelin

Nainen hän elää tässä hetkessä,
älä käännä veistä minun haavassa.
Valo loistaa päässä tunnelin,
missä on se juna jonka kyydissä
sinut pois menetin.
Minä en muuraa sydäntäni umpeen.
Se kelluu mutaisessa vedessä väpättäen,
kuin kukka lumpeen. En ehkä tänään
tiedä minne menen, mitä teen,
mutta uskon helpottavaan huomiseen.


Voi kuinka toivoisin olevani se
kuumavirvatuli, Suomineito kupeillani
ikuista kuumaapoltetta.
Ei hän mies tiennyt, kuinka minä
olin häneen syttynyt, kuinka olisin
sylissänsä laavaksi muuttunut.
Ei mistään ole koskaan raahannut
mukaani yhdenyön Toivoja.
Minä haluaisin uskoa melkein
ikuiseen rakkauteen. Yhden ainoan
miehen elämääni haluan.
Olen nainen isolla n-ällä.
Ketä minä tottelen, sisintäni vain kuuntelen.
Minä olen minä,yhä hengitän,
riimejä, sointuja tekstiksi kengitän.


@ tanninen satu

Suomalaiset

Me Suomalaiset ollaan se mykkäkansa.
Yhä me olemme kuin suo, kuokka,
sekä Jussi. Missä on se raivattu suo,
mikä johtaa leveänleivän kasvattamisen luo?
Pelto pakettina, niin me, ei viisaat toimittiin.
Niin kapea on leipämme täällä,
sen minkä isoisäni raivasi,
se hölmöyttämme uudestaan tuhottiin.
Rahalla saa, ja hevosella nykyjään pääse ei,
metsäniityllä vain kasvaa yksinäinen timotei.

Tuulessa soi sudenulvonta, aamukastetta
katselen nyt on kesää jäljellä vielä.
Olen täällä yksinäisellä elämäni tiellä.
Lapinkansanmailla kesää vietetään.
Kirkuvat korpit täällä erämaassa,
puhumalla en sinulta anteeksi saa.
Se sisälläni liikaa koskee, liikaa satuttaa.

Tänään

Tänään surunsyytä tiedä en,
elän tämän päivän epäillen.
Loukut rakkauden ne rintaani
eivät saaneet sammumaan.
Sieluni ne saivat vain särkymään.
Sisälläni vain Amor laulujaan
hoilottaa.
Sydämeni ovet rakkaudelta
suljettiin, evättiin tie paratiisiin.

Missä on tuuliajolle joutuneen
laivaani kapteeni?
Tahdon sumuiseen satamaan
tämän laivani saada matkallaan.
Niin ovat repaleiset laivani purjeet.
Kylmät myrskyt repivät riekaleita
purjeiden. Unelmia niitä sisälläni
kannan, toivon että purjeet

viimein parsitaan.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Kohteen tiedot: BoD-nro: 1029829 Teoksen nimi: Patajätkä

Kohteen tiedot:
BoD-nro: 1029829
Teoksen nimi: Patajätkä

Kaaoksessa

Kaaoksessa luodaan elämää,
kuka kaipaisi eiliseen.
Kohti uutta kuljetaan,
niin monta epätoivonovea
taaksemme suljetaan.
Tahdon vierelleni sen
turvallisen olkapään.
Olen sydämeni jo liian kauan
paaduttanut sumuun sakeaan.
Keskiviikko keinuvin lantein
kulkee viikonpäätä taas uudestaan.
Niin nämä päivät niitä ei voida
paikalleen ankkuroida milloinkaan.

Tässä tylsyyteni keskellä
minä istun, ja kirjoitan.
Voi soisipa edes puhelin,
tosi viestin mukavan.
Vain luoja tietää kuinka
monta sydäntä on vuokseni särkynyt.
Ja kuinka montaa kertaa olen
kerännyt sirpaleita, kun sydämeni
haurassaviruukku särjetään?

En koskaan ole saanut rakkautta
tarpeeksi, vain maksullista rakkautta
tässä maailmassa särkyneille enkeleille tarjotaan.
Vain piruja, ja perkeleitä niihin
matkalla tällä törmätään.


@ tanninen satu

Tuulinen aika

Se hetki on nyt, tuulinen aika,
kesä hetkeksi pysähtynyt.
Näissä tuulissa heilun,
enkä osaa pitää kiinni.
Kaatua voin, jos kuka ehtii
niin voi auttaa minua nousevaan.
Murheisiin taas vajoan,
uppoan niihin liikaa.
Minä niin vain nukkua tahtoisin.
Mitään en voi unohtaa,
kun tuulessa äänesi kaikuu,
kauniina se soi.

Pääni sisällä ajelehtivat
kaikki tämän maailmansanat.
Ne rumat, sekä ihanat.
Nyt suljettu on kaikki virvoittavien
vetten hanat.
Sinusta juovuin, sinua rakastin.
Nyt kaikesta suunnan menetin.
En tiedä mitenkä tästä nyt selviän.
Toivon että kaikesta tärkeimmän
unohtaisin, minun sanani ne ovat
tuuleen karannutta elämänviljaa.
Nyt hetkeksi vaikenen, olen hiljaa.


@ tanninen satu

Kunnioittaen Juicemaisesti

Se hetki on nyt, olen täynnä ladattua virtaa.
Aamuun herää hän. Näin nainen kirjoittaa sydänystävälleen.
Ei mua enää piestä, ei nyrkkiä ei miestä.
Joskus pelosta vapisin, nyt en valu koskaan
enää pelonhiestä. Voi sitä orjaa, naista norjaa,
joka pitkään kantaa pelon iestä.

Valokirkas taivaalta sydämeeni paistaa,
elämä, vapaus sitä saan maistaa.
Katselin ulos, tuumin massaan sekaan vaan.
Tahdon haistella raikkaita kesätuulia noita,
katsella ukkosella salamoita.
Minä kirjoitan uuden säkeistön,
joskus käärin sen sointuihin, ja säveliin.
Näin se rullaa, ja käy ei aamulta iltaan
vielä tietä näy. Lipuu elonlautturin lautta
tuhannen virrankautta. Minä eksyinkö
galaksilla tähän maapallon atmosfäärinvaloon.
Poistan edestäni ilkeät kielet, hän
elää kallossani. Minä Juicea lasiini laitan,
pyörin tässä maapallossani.
Vielä vihreän saunavastan taitan.

Riimit oivat, kohta korvissamme jälleen soivat.
Hän juurensa minuun upotti, Mollaa opasti
neuvoja antoi. Laulujensa siivillä yli karikoiden turvaan kantoi.

Niin on suku Leskisen, vielä en ole leski sen.
Vielä elää hän, jonka kanssa sormuksia
kauan sitten vaihdettiin.
Runoissani usein nainen liukuu yli rajan,
rakentaen sydämeensä onnenmajan.
Tulevaisuus etsittävä se aikaportti yli ajan.


@ tanninen satu

Raakile (ehkä muokkautuu lauluntekstiksi)

Tunne sydämessäni minulle kertoo sen,
jäljet ,iskut elämän pettymykset rakkauden.
Tänään olen ehkä nainen liian melankolinen
Minä runoja kirjoitan, jotka toisiin koskevat,
monta nukkuvaa muistoa hereille saa.
Tänään eivät kuvat hilpeät sieluni sisällä näy.
Yksinäinen, allapäin askel eteenpäin käy.
Ei ole aina rattoisaa tämä yksinäinen elontie.


Laulaa tahtoisin sen laulun joka lohduttaa,
pois murheet siksi hetkeksi pois katoaa.
Teetkö minulle sen laulun lohduttavan,
jota kuunnellessa ei murheet, surut yhtään paina?
Taas raunioilla rakkauden kaivaa
rauniokoira jälkiä eilisen, missä on
kaiken kirkastava valo, peili sen?
Aijan kuluessa on tärkeintä,
ettei petä sydäntään, en kaipaa eiliseen.

Tilaa huomiselle teen, toivon kantavan
tuulen elämäni purjeeseen.
Elokuu tuo takaisin se tyttönaurusuu,
joka värisevällä äänellään runoja lausuu.
Syksy tulee vie kaiken tuskan mennessään,
suru kurkiauran mukaan lähtee matkaamaan.
Ystävä olen niin kuin pikkulintu oksallani
odotan sinua vierelleni istumaan.
Sadepilvet ne ovat lohduttavaa kastetta täynnä.
Sointulaan sinne kaipaan, sen lohduttavaan ilmapiiriin.
Sinne kaipaa tyttö kuin tuuliviiri,
ei häntä aika pysty kesyttämään.
Aika vuodet niiden patina, se alkaa kai
hieman väsyttämään.


@ tanninen satu

Niinkö

Aavelaivat yön sisälläni vielä
etsimässä tietään aamun satamaan.
Vittumaisen komea mies,
silmänruokaa kaikkineen.
Silmälaput tarvitaan, minkä
sille häikäisylle teen.
Tässä runossani olet mies,
satumainen tietenkin.

Niinkö? –niin sinä alat
lauseen kysyen.
En taas pitkään aikaan ole
sinusta kuullut sanaakaan.
Luuletko,että sinut unohdin.
Aaverakkaus sisälläni,
saa minut raunioiksi Saharaan.
Minä riimit, loitsut taas
samaan kasaan saan.
Niin se sisälläni asuva nainen,
on aina varma tuntemuksistaan.


@ tanninen satu

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Linkki

http://issuu.com/tanninensatu/docs/runoja_yst__v__lle_28.06._2013?workerAddress=ec2-54-227-0-87.compute-1.amazonaws.com

Sanojenmestari

Tänään jos seisoisin ovesi takana,
voisin tunnustaa olevani vanha
yksinäinen, sanojenmestari.
Vielä se tunne joskus minut
kiperästi saartaa satimeen,
ihmisen ikävä toisen luo.
Niin Loirin laulua hetken taas kuuntelen.
Sitten vanhaa valokuvaasi kaipuusta suutelen.
Ei ne raharikkaat koskaan sitä opi,
ettei rakkautta voi ostaa koruilla,
ei punapohjaisilla kengänpohjilla.
Minä olen vain se yksinäinen kirjailija,
jota kukaan ei voi koskaan
tosissaan rakastaa.


@ tanninen satu

Hetken uskoin

Sinusta juovuin, sekavana kadotin.
Sinun kanssasi uskaltaisin enemmän.
Murheita niitä säilön taas sisälleni liikaa.
Jättää jo tahtoisin sen muiston
mikä jäi siitä minkä kadotin.
Tiedän kyllä mitä haluaisin,
sinun sanasi olivat kuin viinaa.
Ne päähäni aina nousevat,
sen jälkeen maahan aina kaadun.
Tälle kaikelle murheelle taas paadun.
Se turraksi silti aina vain saa mun.


@ tanninen satu

Tyhjää tuulenhuminaa

Hän oli minun lapsuuteni sankari.
Silloin oli aika nousevan nuoruuden.
Sisältäni vieläkin sama ihminen,
joka on yksinäinen, salaa maailmaa rakastaa.
Pääni on täynnä tyhjää tuulenhuminaa.
Kaikki ovet ovat maailmalle auki.
Rakkaudesta rikos suunniteltiin,
minut elinkautiseen tuomittiin.
Olen ruhjeilla tuhansien kolhujen jäljiltä,
edessäni sortuva maailma makaa.
Sinut minun unissani määrättiin kulkemaan,
ovi paratiisiin edessäni sulkemaan.

Olen liian turta, en enää välitä
mitenkä muuttuma maailma minulta pois karkaa.
Niin kauas isoisäni tie joskus toi
Sisiliasta, kylmään pohjolaan.
Kohta taas talvi edessäni on, minä
jalkani maahan lujasti poljen,
siihen talven sohjoonkin pehmeään.
Suomi sisälläni nyt on, se on
palelevien sielujen kotimaa.


@ tanninen satu

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Maistoin vain pisaran



Taas tunnen sen Jasmiinintuoksun,
rakkaudenleikkeihin kutsuvan.
Maljaani en vielä ole pohjaan asti
maistanut, pelkän rakkauden tuoksun vain haistanut.

Vieläkö tällä yksinäisellä maailmantiellä,
minä löydän sen sydämeni puuttuvan palasen?
Ei sitä monet siedä, kun yksinäisyyteeni
haluan vajota taas. Sen ylpeydenleiman
vain otsaani saan. Maljani kuka kanssani
sen nostaa, hän sydämeni liekkiin saa taas uudestaan.

Vuodet ne kiivaasti ohitseni karkaavat.
En yhtä pientä hetkeäkään voi siltä
salaa varastaa. Janoa elämän, sitä
vielä hetken täällä kantaa saan.
Huulilleni taas nostin sen maljan polttavanrakkauden.
Maistoin vain pisaran, en ole katkera lain.
Minä täällä yhä kuljen etsien,
vieläkö löydän sen pään langanpunaisen?

@ tanninen satu

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Aamuaurinko 2



 

Tehtaan piipun takaa nousi jo aamuaurinko.
Tulee kaunispäivä, tiedän nyt sen jo.
Asfaltti yönsateen jälkeen usvaa ylös nostattaa.


Olinko hetken se yöperhonen,
jonka purkkiisi vangitsit kannelliseen.
Vapauteen lennän aamutuuleen
lasin takaa hetken katson aurinkoa nousevaa.
Katson kuinka usva aamun verhoaa.
Tee päivä minusta taas se villi ja vapaa,
päästä minut ilmaan lentämään.
Lennän keskelle elämää, kun keskipäivän aurinko
meitä lämmittää.


Letitän taas tukkani,
etsin piilosta saumasukkani,
ne puen perhosenjalkoihini.
Sitten minä taas lennän,
olen tämän kesän viimeinen päiväperhonen.
Tahdon villinä lentää vapauteen.

@ tanninen satu

Niin herttaista



Minä sinusta kirjoitin niin herttaista että,
se sinua alkoi liikaa kuvottamaan.
Joka hetki kun sinua ajattelen,
vatsassa yhä se tunne vääntää.
Perhoset, ne eivät koskaan lentäneet pois.
Silloin minun ehkä parempi olo olla nyt vois.
Minä annan aina sinulle hiljaisuuteen syyn.

En enää koskaan kerro rakkauttani sinuun.
Se ei koskaan poistu, on tatuoituna minuun.
Pidän kaikesta mistä kerrot, saduista valheista.
Jopa julmistakin tarinoista elämänlaaksojen rotkoista.

Taivas maanpäälle laskeutuu, kun silmiisi vain
katsoa saan. Se on lyhyt tie Nirvanaan.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Jatkakaa tuulet matkaanne



Käsissäsi kitara surua valittaa, siinä soi utuinen d-molli.
Niin tässä maailmassa kiinni ei ole
soittajansydän, irti ajasta soittaa Lankisen Olli.
Hiljaisuutta, sekä puhdasta voimaa,
soi entisajan kohteliaan miehensydän.

Minä jälleen pieneksi kasvan uudestaan,
niin sointuja täynnä on sen kylmäntuulen syli.
Jälleen hämärä käy yli maan,
hämähäkinseitit kasvavat sisällä seinien.
Muistan kuitenkin vielä sen, muistot eilisen.
Lapsuustoverit, heistä monet muuttuneet
ovat jo mullaksi maan.
Minä tiukasti pilvilinnani rakennan,
ja tartun kiinni Otavan loistavaan sakaraan.

Jatkakaa tuulet matkaanne, viekää minut
sinne missä on äitimaansyli, sen elämisenkehto.
Niin herra Heinäkuu, illat sammuvat jo
harmaaseen hämärään.
Ilman päämäärää käy tuulenlapsen tie.
Minä sytytän niemensuuhun nuotion,
poltan siinä kaikki huonoimmat muistot
kaikilta elämänvuosilta.
Mitä tekisin yhdellä ihmiselämällä,
jos saisin siihen tien uuteen rakkauteen;
toisen  mahdollisuuden.

Miltä tuntuu olla vahva, tulla ensimmäisenä
elämänpelissä maaliin. Mikä on heikon
naisen tai miehen osa?
Saanko vielä sen uuden tilaisuuden,
vai joko matkani pää mitattu metrein on.
Varjot pimeyden meitä kantavat,
kun saapuu taas syksy, sinuun katson
anovasti, vaieten.

@ tanninen satu

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Pieni iltasatu

Ihmiset joilla oli sisällään hyvä sydän,
ne kokoontuivat aina isoiksi ryhmiksi
toistensa seuraan. Ne puhuivat harkiten,
eivät koskaan puhuneet toistensa päälle.
Höristivät korvanlehtensä tarkkaa
kuunteluvalmiuteen, kuullakseen ystäviensä
viimeaikaiset kuulumiset.
Painoivat kuulemansa asiat tarkasti mieleensä,
löydettäväksi oikealla hetkellä muistamista varten
aivojensa oikeisiin poimuihin.
He olivat empaattinen joukko, aina tukemassa,
ja lohduttamassa sen tarvitsijaa.
Niin eri-ikäisiä, erilaisen taustan omaavia ihmisiä,
heitä kaikkia yhdisti yksi ainoa asia
juuri oikealla tavalla hyvä, empaattinen sydän.


@ tanninen satu

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Onni

Trampoliini keinui, pienet jalat
hyppiä sai, silloin vaikka oli
lepopäivä, sunnuntai.

Onni minua halasi,
ei hän luokseni jäänyt.
Nöyrästi edessäni kumarsi,
sanoi lepää nyt.
Kysyin minne oli matkalla hän.
Vastasi kaupunkiin, keskelle elämän.

Lapsenmieli



Kipuni kasvoi kannoilleni,
niin virtaisi Viinijärvi rannoilleen
Minä kipua valitin, surusta itkin,
rikkaruohot hehtaaripellosta  kitkin.
Peittelin sen karmivan pelon,
lapsensänkyyni kapeaan.

Kuulin niitä, joita eivät kuule muut.
Talonnurkista kuiskivat äänet,
tanssivat kallot, ja luut.

Kuuntelin sanoja
joita ei puhuta suulla,
joita ei kaikkien korvilla kuulla.

Aistiharhoiksi niitä haukuttiin,
kun vieras saapuu pihaan
siivillä enkelin. Minä olin se hän,
joka ymmärsi kaiken käyvän niin.

Minulle kerrottiin sen olevan kuvitelmaa.
Itselleni minä sanoin, olkaa hyvä
vain ja te aikuiset kuvitelkaa.

Eivät ne kai uniakaan ole
koska nukkuihan hän pois jo ajat sitten;
vaan vielä minä hänet vierelläni näen,
ja tuumin entäs sitten.

@ tanninen satu

Kesänlapset



Kesänlapset kahdestaan ,kesänläpi kuljetaan kohti loppukesän hämärää.
Minä sinun kansasi jo tahtoisin piiloutua, jonnekin heinäkasaan kutsuvaan.
Sinuun vuosi vuoden jälkeen aina rakastun,
vuodet vaikka jatkaa kulkuaan.
Sinä pysyvän majasi tein sydämeni huoneeseen
viileään. Niin turhaa ylpeyttä kannamme
hartioillamme, se on oikutteleva oinaiden tie.
Se puskien läpi, kallioiden, risukoiden vie.
Minä sinulle jotain tunteellisesti kerron,
vastaat siihen aina niinkö.
Niin lukittuna ovat tunteeni minun,
sydämesi kylmään huoneeseen.
Ei tämä tunne sammu kai milloinkaan,
vaikka tahtoisin, niin tahtoisin luovuttaa viimeinkin.

Niin taistelua on tiemme yhteinen kivinen,
ei siellä sijaa ole oinaiden vallankahvoille.
Niille, lianvahvoille kahdestaan.
Usein on vaikeaa elämäänsä arvostaa,
niin pieniä onnenmuruja kerätä saa.
Voi yksinäisyys sydämeen syntyä liikaa rakastamalla.
Vaellan heinäkuun kylmässä yössä
yksinäisyys suuren vallanmuurin sisälleni kasvattaa.
Sankareidentöitä on valvoa yksinäisiä
kesäöitä. En ikävöi mitään en ketään
koskaan enemmän kuin sinua.

Irrallamme lentelevät mielemme maailmalla,
saman taivaankaaren alla.
Joskus istun taivasalla, kirkastakuuta tuijotan.
Mielelläni olisin naarassusi, voisin ulvonnalla
maailman huomion hetkiseksi valloittaa.
Näillä maailman yksinäisten teillä
ei ole mitään sijaa särkyneillä enkeleillä.
Musta sulkani vain tuuleen karkaa,
kauas lennähtää, kyyneleideni läpi
en huomiseen enää nää.

@ tanninen satu

Antakaa hänelle

Sisältä tyhjä täyttämistä vailla.
Sieluni kulkee utopianmailla.
Olen liiaksi uupunut kentällä rakkauden.
Kaatunut taistelussa kerran viimeisen.
Valmista viljaa tuonenlautturinmatkaan
mua pelasta eivät sanat kauneimmatkaan.
Sisälläni kaikuvat kauneimmat laulut,
mielessäni huutaa maahan valunut uhriveri.
Pauhaa se kyyneltenvuoksi, mahtavameri.
Niin mieleni huokaa, komein urhoista
minulle puolisoksi tuokaa, sitokaa
purteni ruoriin kiinni viimeistä matkaa varten.

Se tie on vain kalmalle luovutettavien kaunotarten.
Niin jo meri huokaa kaunis Meeri
minulle jo luovuttakaa, joutuin tuokaa.
Antakaa hänelle mukaan armonavain;
hiukset Simsonin voimin heilumaan tuuleen
miljoonin tavoin. Ottaa manalan sulhanen
hänet vastaan, paljain navoin ainoastaan.
Aika on muuttua vaahdoksi meren sen,
ääneksi kirkkaaksi seireenien.


@ tanninen satu

Patajätkä

Patajätkä
Patajätkä

Blogiarkisto