Viimeiset syksyn lehdet myrskyn kourissa,
armottoman suurissa, tuhoavissa.
Vilpilliset ilmanimmet, tanssivat,
hyllyvät jalkojensa alla, kaikki suomättäät, rimmet.
Pettyneet peloissansa kuin ihmis-sudet silloin ulvovat.
Niskassani tunnen kylmät kalman kourat,
kohta on asennettu Suomen maahan kaikki roudat.
Sinä piileksit kavaluuden takana, yhä huopaat, soudat.
Synnin siskot talven alta keräävät pois kaikki sisiliskot.
Aivoni ovat kuin vapaat kosket,
iskee suurten sanojen tulva. Se kelluttaa minua
aivojeni ulapalla, on laituri karannut rannastaan.
Minä sillä kellun , sanat saartavat uupuneen kirjoittajan.
Olen vankina viiden vilkkaan lauseen välissä, pilkku,
ja piste siellä täällä. Unen satamassa luistelen jäisten
kliseiden päällä. En löydä maailmasta palelevasta,
häntä joka pysäyttäisi tämän sanojeni myrskyn.
Toiset onnen löytävät, ja maailma heille hymyilee.
Minä olen se hän, joka hukuttavien sanojen suossa
turhaan lymyilee. Ei ole edessäni tyyntä,
ei myrskytöntä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti