Maa joka puolukanvarpuja
jaksaa kasvattaa.
Se puoleensa kutsuu,
elämässä uupunutta.
Kuu joka öisin taivaalla
kuvastimensa veteen
heijastaa,
se yksinäisenkin suden
saa kaipuutaan ulvomaan.
Rannalla yksinäisten,
minä ulvon kuutamoon,
tänä yönä se yksinäinen
susi oon.
On taas lokakuu,
sydämeni pimeyteen
rakastuu. Laitan laineille
runouden, pienen laulun sen.
Se laulu kantaa yli yön,
sitoo vyöksi taivaan
tähtöset.
Ääni niin lohduton,
ulvova ääni suden yksinäisen,
joka laumaansa kaipaa
kaihoten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti