Näin se on, me taivuttiin
voimasta kohtalon,
murtumispisteeseen
mielemme vaipuivat.
Me hiljaa alistuimme,
hahmomme kumaraan taipuivat.
Se maailma löi
voimalla moukarin
miestä voimakastakin.
Ei nainen heikompi
astia ollut, jousti
viimeiseen minuuttiin asti.
Se melkein liikaa sattui,
hän ponnisti valtavasti.
Synnytti kuollutta elämää,
enkelinsiipien hämärää.
Kauneutta elämä loi
sen jälkeen, kaksi
Eevan tytärtä samasta
istukasta. Kaksi peilin
heijastamaa tyttölasta.
Minä kohtalooni alistun,
taipuu kehoni kippuralle,
ja erakon maailma saa
luotua taas. Sen kuiskaan
nyt maailmalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti