Translate

perjantai 1. toukokuuta 2015

Ajatuksia

Mitäpä se näkisi, kyynelten hiertämä silmä:
lumenvalkoisen pilvenhattaran,
kuivan lahopuun, ja sen ylitse lentävän linnun.
Se ei näe alhaalla laaksossa järisevää maata,
ei kaaoksen värjäämää kauneutta,
ei vetisen näkökentän puutarhaa.



Ontot hetket järjestäytyvät
ajan myötä joukkovoimaksi.
Luovat ihmisen sisälle
loputtoman kaipuun,
ikävän inhottavan harson.
Se yllemme melankoliana
laskeutuu.
Silloin kuuro taluttaa sokeaa,
ja sokea yrittää olla
kurolle korvina.
Niin sellainen on kirjailijan
pakonomainen tarve
olla tunteiden tulkkina.
Pyörittää samaa Sampoa,
sanojen myllyä, luoda
kirjoja. Jos vaikka joku
killinki putoaisi kirjoittajan
tyhjään kukkaroon?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Patajätkä

Patajätkä
Patajätkä

Blogiarkisto