Nyt talveen vain polun teen,
se johtaa siltaan routaiseen,
yli Marjalan kanavan,
yli unohdetun suudelman.
Olen lapsi talvenmaan,
mua melankoliakaan
ei saa kokonaan sammumaan.
Sieluuni tuikun sytytän,
saa sisälleni tunteen
lämpimän.
Vaikka kaipausta kesän
sykkii toisten sydämet,
minä jäästä vuolen sen
jäisen sydämen.
Siihen sielun puhallan,
sielun yli talven kantavan.
Sitten kun tulee aika
huomisen,
musta yhtyy punaiseen,
silloin alkaa kevät,
maaäiti riemuitsee.
Alkaa sulaa routa maan,
minä sydämeni
routaa sulatan.
Tanssin lailla peippojen,
ennen kuin on aika
palata muuttolintujen
Suomeen kaipaavain.
Tiedän jääkuningattaren,
hän kuoli ikävään,
jälkeen talven routaisen.
Maaliskuuta odotan,
silloin yhtyy musta
punaiseen.
Hangille kimalteleville
silloin matkaa teen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti