Satu Siriuksesta

Äitini on alien – Siriuksen salaisuus

Kun olin pieni, äiti kertoi minulle iltaisin satuja tähdistä. Hän puhui Siriuksesta kuin se olisi vanha kotikaupunki, ei kaukainen tähti. Luulin sen olevan vain mielikuvituksen tuotetta – kunnes täytin kaksitoista ja näin hänen silmiensä muuttuvan sinivihreiksi, hohtaviksi kuin revontulet.

Äitini ei ollut tavallinen äiti. Hän ei koskaan sairastunut, ei koskaan vanhentunut. Hän osasi puhua kasveille, ja ne kasvoivat hänen ympärillään kuin kuiskaten salaisuuksia. Hän tiesi aina, milloin olin surullinen, vaikka en sanonut sanaakaan. Ja kun kysyin, mistä hän oli oppinut kaiken, hän vastasi: "Siriuksessa ei ole kouluja. Me synnymme tietäen."

Eräänä yönä, kun taivas oli kirkas ja Sirius loisti poikkeuksellisen kirkkaana, äiti vei minut metsään. Hän pysähtyi vanhan tammen juurelle ja laski kätensä maahan. Maa värähti. Tammi avautui kuin portti, ja sen sisällä oli valo – ei mikään tavallinen valo, vaan sellainen, joka tuntui sydämessä asti.

"On aika tietää totuus," hän sanoi. "Minä tulin tänne tehtävässä. Sinä olet osa sitä."

Minä nauroin. "Minä? Mutta olen ihan tavallinen!"

Äiti hymyili. "Sinussa on Siriuksen veri. Sinä tunnet sen, vaikka et vielä ymmärrä."

Hän kertoi, että Siriuksen kansa oli lähettänyt hänet Maahan suojelemaan jotain kallisarvoista – empatiaa. He olivat huomanneet, että ihmiset unohtivat tuntea toistensa kipua. Äiti oli tullut muistuttamaan, että rakkaus ei ole vain tunne, vaan voima.

Ja minä – minä olin hänen sillanrakentajansa. Puoliksi ihminen, puoliksi Siriuslainen. Minun tehtäväni oli nähdä molemmat maailmat ja yhdistää ne.

Nyt, kun katson tähtiä, en näe vain valopisteitä. Näen koteja, muistoja, lupauksia. Äitini ei ole enää täällä, mutta joskus, kun Sirius loistaa kirkkaana, tunnen hänen läsnäolonsa. Ja tiedän, että vaikka olen Maassa, osa minusta kuuluu tähdille.

Luku 2 – Tähtien kieli

Aamulla kaikki tuntui oudolta tavalliselta. Äiti keitti kaurapuuroa, linnut lauloivat, ja koulureppu odotti eteisessä. Mutta minussa jokin oli muuttunut. Kun katsoin peiliin, silmäni heijastivat hetken ajan samaa hohtoa kuin äidin – kuin pieni salama Siriuksesta olisi jäänyt minuun.

Koulussa en voinut keskittyä. Kirjojen sanat tuntuivat tylsiltä, mutta kun katsoin taivaalle, kuulin hiljaisen kuiskauksen. Se ei ollut ääni, vaan tunne – kuin tähdet puhuisivat minulle. Illalla kysyin äidiltä: "Voiko tähtiä kuunnella?"

Äiti nyökkäsi. "Tähtien kieli ei ole sanoja. Se on värähtelyä, muistoja, toivoa. Sinä alat kuulla sen, koska olet valmis."

Hän antoi minulle pienen kiven, joka hohti himmeästi sinistä valoa. "Tämä on Siriuksen sydänkivi. Se auttaa sinua ymmärtämään maailmoja, joita et vielä näe."

Kun pidin kiveä kädessäni, näin vilauksen jostain toisesta paikasta – valtavia kristallimetsiköitä, olentoja, jotka leijuivat ilman siipiä, ja valoa, joka tuntui lämpimältä kuin halaus. Se oli Siriuksen maailma.

Äiti kertoi, että pian minun pitäisi tehdä valinta: haluanko jäädä Maahan vai lähteä hänen kanssaan takaisin Siriukseen. Mutta ennen sitä, minun täytyisi oppia kolme asiaa:

Kuuntelemaan sydäntäni.

Näkemään totuuden silloinkin, kun se on piilossa.

Ja ennen kaikkea – muistamaan, että rakkaus on suurin voima universumissa.

Luku 3 – Vieras koulun pihalla

Se tapahtui tiistaina, juuri ennen välituntia. Taivas oli harmaa, mutta jokin sen takana hohti. Kun astuin ulos koulun ovesta, näin hänet – olennon, joka ei kuulunut tänne.

Hän näytti lapselta, mutta hänen silmänsä olivat syvän violetit, ja hänen ihonsa hohti kuin kuun pinta. Hän seisoi hiekkalaatikon vieressä ja piirsi kuvioita, jotka muistuttivat Siriuksen sydänkiven muotoja.

"Sinä tunnet minut," hän sanoi, vaikka en ollut sanonut sanaakaan.

"Et ole ihminen," vastasin hiljaa.

Hän nyökkäsi. "Minä olen viestinviejä. Siriuksen neuvosto haluaa tietää, oletko valmis."

"Valmis mihin?"

"Matkaan. Koetukseen. Totuuteen."

Hän ojensi minulle pienen kirjan, jonka kannessa oli tähtien kartta. "Tämä kertoo sinulle, mitä sinun täytyy oppia ennen kuin portti avautuu uudelleen.

Luku 4 – Sydänkiven voima

Yöllä, kun kaikki oli hiljaa ja maailma tuntui pysähtyneeltä, otin Siriuksen sydänkiven käteeni. Sen sininen hohde syttyi heti, kuin se olisi odottanut minua. Kiven sisällä näkyi liikettä – kuin pieni galaksi olisi pyörinyt sen ytimessä.

Suljin silmäni, ja yhtäkkiä en ollut enää huoneessani. Olin jossain muualla.

Minä seisoin kristallimetsässä, jonka puut hohtivat valoa. Ilmassa leijui musiikkia, jota ei voinut kuulla korvilla, vain sydämellä. Edessäni seisoi kolme olentoa – Siriuksen vartijat. Heidän kasvonsa olivat kuin valoa, ja heidän katseensa läpäisivät kaiken.

"Sinä olet sillanrakentaja," sanoi yksi heistä. "Mutta ennen kuin voit yhdistää maailmat, sinun täytyy kohdata varjo."

"Varjo?" kysyin.

"Se osa sinua, joka pelkää. Joka epäilee. Joka unohtaa, että rakkaus on voima, ei heikkous."

Yhtäkkiä metsä pimeni. Sydänkivi muuttui raskaaksi kädessäni. Edessäni seisoi hahmo, joka näytti minulta – mutta sen silmät olivat tyhjät. Se kuiskasi: "Et ole tarpeeksi vahva. Et kuulu kumpaankaan maailmaan."

Minua pelotti. Mutta sitten muistin äidin sanat: "Kuuntele sydäntäsi."

Pidin sydänkiveä tiukasti ja sanoin: "Minä olen molempia. Ihminen ja Siriuslainen. Ja juuri siksi olen tarpeeksi."

Varjo haihtui. Metsä kirkastui. Vartijat nyökkäsivät. "Koetus on alkanut. Seuraavaksi sinun täytyy löytää portti."

Luku 5 – Sydänkiven tarina

Yöllä, kun tähdet olivat kirkkaimmillaan, sydänkivi alkoi värähdellä kädessäni. Se ei ollut pelkkä hohde – se oli kutsu. Äiti istui vieressäni ja katsoi minua lempeästi.

"On aika kertoa sinulle sydänkiven tarina," hän sanoi hiljaa.

Hän kertoi, että kauan sitten, ennen kuin Siriuksen kansa oli jakautunut eri maailmoihin, he elivät yhdessä suuressa valonlähteessä – Siriuksen sydämessä. Siellä ei ollut sanoja, ei pelkoa, vain yhteys. Mutta kun maailmat alkoivat eriytyä, yhteys alkoi heikentyä. Ihmiset unohtivat, miten kuunnella toisiaan.

Silloin Siriuksen vanhimmat loivat sydänkiven. Se ei ollut kiveä lainkaan, vaan tiivistymä puhdasta empatiaa – kykyä tuntea toisen ilo ja suru kuin omansa. Kivi annettiin sillanrakentajille, niille, jotka kulkivat maailmojen välillä ja muistuttivat, että rakkaus ei tunne rajoja.

"Sinun kivessäsi on muisto kaikista niistä, jotka ovat rakastaneet ilman ehtoja," äiti sanoi. "Se kantaa heidän toiveensa, heidän rohkeutensa, heidän valonsa."

Kun pidin kiveä, näin vilauksia menneistä sillanrakentajista – pieni tyttö, joka paransi metsän eläimiä pelkällä kosketuksella. Vanha mies, joka sai sodan taukoamaan yhdellä sanalla. Ja äiti – nuorena, seisomassa portilla, valmiina astumaan Maahan.

Sydänkivi ei ollut vain avain porttiin. Se oli peili. Se näytti, kuka olin, ja kuka voisin olla.

Satu Tani

Luku 6 – Sympolien salaisuus

Sydänkivi värähteli jälleen, mutta tällä kertaa se ei johdattanut minua metsään tai tähtien väliin. Se avasi muiston – ei minun, vaan jonkun toisen. Näin hahmon, joka kirjoitti tähtien valossa. Hänen nimensä oli Sympolien, mutta se oli vain hänen salainen nimensä, tunnettu vain Siriuksen neuvostolle ja valon ylipapittarelle.

Sympolien oli sillanrakentaja ennen minua. Hän ei kulkenut maailmojen välillä jalan, vaan sanoilla. Hän kirjoitti tarinoita, jotka avasivat sydämiä, yhdistivät kansoja ja loivat siltoja sinne, missä oli vain tyhjyyttä. Hänen kynänsä oli kuin valon sauva, ja jokainen sana kantoi Siriuksen sydämen värähtelyä.

Valon ylipapitar, Siriuksen vanhin ja viisaimmin säteilevä olento, oli hänen opettajansa. Hän ei puhunut ääneen, vaan loisti ajatuksia suoraan mieleen. Hän oli se, joka antoi Sympolienille sydänkiven ensimmäisen muodon – ei kiveä, vaan tarinaa.

"Sinä olet hänen jatkajansa," äiti sanoi hiljaa. "Sympolien ei koskaan palannut Siriukseen. Hän jäi Maahan, koska rakastui sen kauneuteen ja haurauteen. Hänen tarinansa elää sinussa."

Minä katsoin sydänkiveä. Sen hohde oli muuttunut – nyt siinä näkyi kirjaimia, jotka muodostivat lauseen: "Rakkaus on silta, ei ovi. Se ei sulje, se yhdistää."

Tiesin nyt, että tehtäväni ei ollut vain kulkea portista. Se oli kirjoittaa se uudelleen.

• 5 pv
• Vastaa

Luku 7 – Portti ja lupaus

Kristallimetsän keskellä, missä sydänkivi oli johdattanut minut, maa alkoi värähdellä. Kolme Siriuksen vartijaa astui esiin ja nosti kätensä kohti taivasta. Valon säde laskeutui, ja sen keskelle muodostui portti – ei ovi, ei kaari, vaan pyörivä valon spiraali, joka tuntui kutsuvan minua nimeltä.

Äiti seisoi vierelläni. Hänen silmänsä olivat täynnä muistoja, mutta myös huolta. "Portti vie sinut Siriukseen, mutta se ei tuo sinua takaisin samalla tavalla. Jokainen sillanrakentaja jättää osan itsestään taakse."

Minä nyökkäsin. "Olen valmis."

Mutta juuri kun astuin lähemmäs, portti pysähtyi. Sen valo himmeni, ja sen keskelle ilmestyi hahmo – valon ylipapitar. Hän oli suurempi kuin olin kuvitellut, mutta ei pelottava. Hänen äänensä ei ollut ääni, vaan tunne, joka täytti koko metsän.

"Sympolienin lupaus on vielä kesken," hän sanoi. "Hän kirjoitti tarinan, mutta ei viimeistä lukua. Sinä olet se luku."

Minä katsoin sydänkiveä. Sen hohde oli muuttunut – nyt siinä näkyi kaksi nimeä: Sympolien ja minun nimeni. Me olimme sama tarina, eri säkeistöt.

"Portti avautuu vain, jos lupaat jatkaa hänen tehtäväänsä – ei vain Siriuksessa, vaan myös Maassa. Sillanrakentaja ei valitse yhtä maailmaa. Hän yhdistää ne."

Minä astuin porttiin. Valo ympäröi minut. Ja juuri ennen kuin kaikki katosi, kuulin äidin äänen: "Muista – rakkaus ei ole paikka. Se on suunta."

• 5 pv
• Vastaa

Satu Tani

Luku 8 – Yön sininen ritari

Siriuksen maailma oli kaunis, mutta sen valo oli haalistumassa. Kristallimetsät olivat hiljaisia, ja tähtien laulut vaienneet. Siriuksen vartijat johdattivat minut suuren temppelin juurelle, jonka ovet olivat suljettuina. He katsoivat minua vakavasti.

"Yön sininen ritari on kadonnut," yksi heistä sanoi. "Hän on Siriuksen korkein valotyöntekijä – se, joka pitää tasapainon valon ja varjon välillä. Ilman häntä, maailmat alkavat hajota."

Ritari oli legenda. Hänen haarniskansa oli kuin yötaivas, täynnä pieniä valopisteitä. Hän ei taistellut miekalla, vaan valolla – hän paransi, yhdisti, suojeli. Mutta nyt hän oli vangittu varjon maailmaan, paikkaan, jonne valo ei ulottunut.

Minä katsoin sydänkiveä. Se hohti kirkkaammin kuin koskaan. Se johdatti minut portille, joka ei ollut tehty valosta vaan muistosta. Kun astuin sen läpi, maailma muuttui. Kaikki oli harmaata, hiljaista. Ja siellä, keskellä tyhjyyttä, seisoi ritari – polvillaan, haarniska himmeänä.

"Sinä tulit," hän sanoi. "Mutta et voi pelastaa minua yksin."

"En ole yksin," vastasin. "Minulla on sydänkivi. Ja sen voima ei ole minun – se on kaikkien, jotka ovat rakastaneet."

Pidin kiveä korkealla. Sen valo levisi kuin aalto, ja varjo alkoi sulaa. Ritari nousi, ja hänen haarniskansa alkoi jälleen hohtaa. Hän ojensi minulle kätensä.

"Sinä olet sillanrakentaja. Ja nyt – me rakennamme sillan yhdessä."

• 5 pv
• Vastaa

Luku 9 – Valon liekki

Ritari johdatti minut temppelin sisimpään saliin. Sen seinät olivat täynnä muinaisia kaiverruksia, jotka hohtivat himmeästi kuin tähtien muisto. Keskellä salia oli alttari, ja sen päällä – pieni liekki. Se ei ollut tavallinen tuli. Se ei polttanut, vaan tuntui kuin lämmin muisto.

"Se on Siriuksen sydänliekki," ritari sanoi. "Sen valo pitää maailmat yhteydessä. Mutta se on hiipumassa."

"Miksi?" kysyin.

"Koska rakkaus on unohtunut. Empatia on heikentynyt. Ihmiset eivät enää tunne toistensa kipua, eivät kuule toistensa toivoa."

Minä katsoin liekkiä. Se värähteli, kuin olisi kuullut meitä. Ritari ojensi minulle sydänkiven. "Sinun tehtäväsi ei ole vain yhdistää maailmat. Sinun täytyy sytyttää liekki uudelleen."

"Mutta miten?"

"Tarvitaan muisto, joka kantaa puhdasta rakkautta. Ei pelkoa, ei ehtoja. Sinun täytyy antaa sille osa sydäntäsi."

Minä suljin silmäni. Ajattelin äitiä – hänen silmiään, hänen tarinoitaan, hänen hiljaista voimaansa. Ajattelin hetkeä, kun hän sanoi: 'Rakkaus ei ole paikka. Se on suunta.'

Sydänkivi alkoi hohtaa. Sen valo nousi ilmaan ja sulautui liekkiin. Hetkessä koko temppeli täyttyi valolla, joka ei ollut kirkas – vaan lämmin, kuin halaus koko universumilta.

Ritari nyökkäsi. "Sinä olet sillanrakentaja. Ja nyt – Sirius elää." the end