Notre-Damen kellot soivat, kuin haavat ajan halki, kuin rukous kivestä, joka ei koskaan unohda.
Maailma palaa, ei liekeissä vaan muistoissa, olen viimeisellä rannalla, käsi enkelin kädessä.
Arkkienkeli Mikael seisoo, kilpi hohtaa kuin kuun pinta, miekka hänen edessään leikkaa hiljaisuuden kahtia.
Gabriel puhaltaa torveensa, ääni kantaa yli raunioiden, kuin kutsu toivoon, kuin lupaus uudesta aamusta.
Rafael kulkee haavoittuneiden joukossa, sormet kuin tuuli, parantaa ilman sanoja, kuin kevät lumen alta.
Uriel pitelee kirjaa, sen sivut hehkuvat valoa, hän lukee historian uudelleen, kirjoittaa tulevaisuuden liekkeihin.
Ja minä, ihminen, katson taivaalle, kuulen kellot, ja tiedän: jokin pyhä ei koskaan kuole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti