Kuljen läpi tuskaisen maailman, missä toivo on kuin huurre jälki ikkunan. Olen hän, joka sinua rakastaa, vaikka elämä lyö kuin rautakanki rintaan.
Olen lyriikan kirjuri, ehkä kuudes oraakkeli, tai pelkkä varjo, joka huutaa kadulla. Se on aivan sama, kun lama leikkaa, ja saksikäsi käy kuin parturin veitsi taivaan pilviparran alla.
Kodittomia tulee kuin syksyn lehtiä, etuudet katoaa uneni ovat kiireisiä. Minä kumarrun, rukoilen taivaan Isää, että edes yksi yö olisi vähemmän kylmä.
Mutta Juice sanoisi: "Ei elämä oo risainen, vaan risat meissä, jotka ei jakseta rakastaa." Niin minä rakastan, vaikka maailma murenee, ja kirjoitan runon, joka ei koskaan unohdu.Kansan kaiku on kuin huuto kaivosta, jossa toivo kaikuu, mutta ei kanna. Sosiaalituki on nyt pelkkä haamu, ja virkamies hymähtää: "Ei kuulu ramma."
Köyhyys ei kysy, onko sulla aikaa, se tulee kuin marraskuu – harmaa ja laiska. Mut minä kirjoitan, vaikka kynä itkee, ja sanani soi kuin Syksyn sävel, kitkee.
Juicen hengessä, ei pelkkää valitusta, vaan rakkauden riekaleita, toivon kipinää. Jos maailma on risainen, minä olen lanka, joka parsii sen kasaan – vaikka yksin.16.8.25(C) satu tanninen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti