Ivalo hiljaa hengittää, Akujärven peiliin taivas jää. Raja-joosepin majan hämärässä leikkii lapsuus, muistoissa lämpimässä.
Inarin selkä kuin sielun syli, Muonion tuuli, kuin äidin syli. Kalmankaltio kuiskaa tarinaa, jossa kapteenin tytär tanssii unelmaa.
Revontulet hänen hiuksissaan, poro poluilla, sydän vapaanaan. Hän ei pelännyt yön hiljaisuutta, sillä metsä oli hänen turvapaikkansa.
Ja kun aika kulki, hän kasvoi pois, mutta sydän jäi sinne, missä leikki soi. Raja-joosepin hirsien alla on vieläkin hänen laulunsa alla.
Raja-joosepin metsän siimeksessä tytöllä oli kuuroporo, hiljaisuuden mestari. Sen askel oli pehmeä kuin lumisade, mutta sydän kuuli kaiken, mitä ei sanottu ääneen.
Rajakoira Vira vartioi polkuja, katse terävä kuin tunturin tuuli. Se tiesi, missä kulki raja ja missä unelma, ja suojeli tyttöä kuin omaansa.
Kissa kehräsi majan nurkassa, sen silmissä revontulten tanssi. Se oli viisas, vanha, salaisuuksien säilyttäjä, ja kulki mukana kuin varjo päivän valossa.
Kesykettu, punainen liekki lumella, oli tytön leikkitoveri ja tarinoiden kertoja. Se toi mukanaan metsän viisauden, ja juoksi rinnalla kuin vapauden henki. 16.8.2025 (c) satu tanninen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti